Se oli varmasti Arvo Salo, joka 60-luvun loppupuolen tulevaisuudenuskoisina vuosina lausui toivovansa, ettei Ele Alenius, SKDL:n vastavalittu puheenjohtaja, olisi kansandemokraattisessa liikkeessä pelkkä poliittinen ele vaan suorastaan poliittinen elementti.
Tämä toive toteutui. Elementti hän oli ja elementtinä suomalaisessa vasemmistolaisuudessa hän ainakin minun silmissäni myös pysyy. Monessa suhteessa nykyisen vasemmistoliiton jäsenistö jakaa hänen näkemyksensä ja maailmankatsomuksensa jopa paremmin kuin hänen johtamansa SKDL:n jäsenistö 60-luvulla. Kaiken teorian kriteeri ”itse elämä” on osoittanut miten edellä aikaansa Ele näkemyksissään oli.
Elettiin 60-luvun puoliväliä, kun SKDL:n puoluesihteeriksi valittu Ele tuli piirikokoukseen Turkuun. Me turkulaiset olimme ihan ihmeissämme. Mikä oli tämä pienikokoinen, iloinen, innostuneesti puhuva ja keskusteleva, helposti lähestyttävä ihminen? Ei kuuna päivänä noin välitöntä ja vapautunutta puoluetoimitsijaa ollut nähty. Muistan, kun piirikokouksen ja illanvieton jälkeen nuorempi porukka intoutui lähtemään vielä yökerhoon. Yö oli kylmä, jono oli pitkä, mutta siinä Ele, ehdoton absolutisti, seisoi kolmatta tuntia voidakseen jatkaa keskustelua radikaalinuorison kanssa.
Kansan Uutisten toimittajana tapasin Eleä useinkin. 70-luvun alussa teimme lehteen sarjan sivun kokoisia juttuja, joissa lukijat saivat kysyä liikkeen avainhenkilöiltä ihan mitä halusivat. Ele oli odottanut kysymyksiä suurista linjoista. Salvador Allende, josta Ele oli suuresti kiinnostunut, oli vielä vallassa Chilessä, mutta Alexander Dubček ja innostava Prahan kevät olivat jo historiaa. Ele oli pettynyt, kun KU:n lukijoita suuret linjat kiinnostivat vähemmän kuin omat eläke- ja muut henkilökohtaiset ongelmat. Ystävällisesti hän kaikille kuitenkin vastasi.
Ele oli ja on suurten linjojen ihminen, ajattelija ja aatteen mies, mutta ei ikinä pyhiin kirjoituksiin addiktoitunut dogmaatikko. Harvassa olivat ja ovat yhä Suomessa poliitikot, jolta löytyy rohkeutta, kauaskatseisuutta ja viisautta kirjoittaa planeetan kokoisista, koko ihmiskuntaa koskettavista kysymyksistä.
Taistolaisten pitkällä syntilistalla veriruskeimpia ovat ne parjauskampanjat, joita he masinoivat Ele Aleniusta vastaan. Erityisen vaikeata Elellä oli kohtalokkaana vuonna 1968, kun tankit vyöryivät Prahaan. Historiaan on jäävä se rohkeus, jota hän silloin osoitti, samaan aikaan kun muut puolueet ja vaikutusvaltaiset tahot, kokoomuksen oikeistolaisimpia vuorineuvoksia myöten panivat päänsä pensaaseen. He tässä maassa rähmällään olivat. Asetelma suuri Neuvostoliitto vastaan pieni Ele Alenius oli Davidin ja Goljatin taistelu. Elen housut eivät tutisseet Neuvostoliiton lähetystössäkään, vaikka häntä kuinka ”toimenpiteillä” uhkailtiin. Aika monen muun housut taisivat tutista sekä Kuparitalossa että vähän Lehdistötalossakin. Mutta paljon oli myös meitä, jotka ihailimme Eleä rajattomasti hänen rohkeudestaan ja vilpittömyydestään.
Elestä tuli Suomen pankin johtaja, ja minä lähdin Kansan Uutisista toiselle puolelle Suomea. Mutta me tapasimme vielä. 90-luvun puolivälissä, kun Ele oli jo eläkkeellä ja muistelmateos Salatut tiet ilmestyi, kävin Roihuvuoren Peukaloisentiellä haastattelemassa häntä Annaan. Ei ollut ihan tavallista tuohon aikaan päästä tekemään naistenlehteen monen aukeaman juttua suomalaisesta vasemmistopoliitikosta. Monituntisen keskustelun tunnelma jäi ikimuistoisena mieleen.
Ele Alenius oli poliitikkona poikkeusyksilö, jonka kaltaista ei Suomen poliittiseen kenttään sen koommin – valitettavasti – ole ilmestynyt. Myös Elen tuttava- ja ystäväpiiri on kaikki kansankerrokset kattavassa laajuudessaan vertaansa vailla.
Näinä kyynisyyden ja ahneuden myrkyttäminä aikoina sanasta maailmanparantaja on tullut pilkkanimitys. Maailmanparantajahan on semmoinen irti maasta-tyyppi, joka ei ymmärrä elämän realiteeteista ja ihmisluonnon viheliäisestä tosiolemuksesta mitään, joka uskoo voivansa vaikuttaa asioihin ja kuvittelee, että tiellä helvettiin voidaan kääntyä takaisin, jos vain ihmiskunnassa on tarpeeksi niitä, jotka sitä haluavat. Idealismi on haaveilua ja humpuukia eikä ihmiskunta tarvitse humaania myötätuntoa, vaan ”pelimiehiä” ja vahvoja johtajia, jotka panevat asiat ja ihmiset järjestykseen kovin ottein.
Ele Aleniuksella on hänen omien sanojensa mukaan ihmiskunnan tulevaisuuden suhteen kaksi suurta kriteeriä, jotka ovat kaikkien muiden yläpuolella: ekologia elämän turvaamiseksi tällä planeetalla ja humanismi elämän jalostamiseksi täällä (esitelmästä eduskunnan Studia Parlamentariassa v. 2000). Näin voi sanoa vain aito maailmanparantaja.
Parempi olla maailman parantaja kuin maailman huonontaja, sillä muita vaihtoehtoja ei vaikuttajalle oikeastaan ole. Epärealistista maailman parantaminen ei suinkaan ole. Maailmaa voi huonontaa, niin kuin on nähty ja koettu, mutta sitä voi myös parantaa, ja sitäkin tehdään. ”Ihanne on tiennäyttäjätähti. Ilman sitä ei ole selvää suuntaa, ja jos suuntaa ei ole, ei ole elämääkään”, sanoi Leo Tolstoi. Hän sen tiesi, koska ehti elämässään olla sekä muista piittaamaton hunsvotti että julistava maailmanparantaja.
Ele Alenius tuskin pahastuu, jos häntä sanoo maailmanparantajaksi, sillä sitä hän nimenomaan on. Nykyisin niin ihailtua ”pelimiestä” hänessä ei ole tippaakaan. Etujen ajajia, rahavirtojen ohjaajia, vallankäyttäjiä, suosion tavoittelijoita ja joka sortin spekulantteja ja poliittisia kolportöörejä ihmiskunta kantaa harteillaan ihan liikaa. Maailmamme, ihmiskunta ja koko ekosysteemi ei mitään niin kipeästi kaipaa kuin idealisteja ja maailmanparantajia ja niitä, jotka idealisteja ja maailmanparantajia kuuntelevat.
Myöhästyneet syntymäpäiväonnittelut ja lämmin halaus Elelle. Pysy valoisana!
Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.
uutiskirje 
