Veijo Meri kuoli. Pitkään sairastaneen kirjailijan kuolema ei ollut yllätys, mutta se sattui. Maailma tuntuu taas köyhemmältä.
Tutustuin Veijoon vuonna 1967. Kirjalliset piirit olivat pienet; kun niihin työnsä, harrastustensa tai henkilösuhteittensa kautta joutui, tunsi äkkiä kaikki. Kun tapasin nykyisen mieheni 37 vuotta sitten, kävi heti ilmi, että Veijo on hänen ystävänsä. Veijo täytti sinä vuonna 50 vuotta, olimme juhlissa mukana kaksi päivää vanhana avioparina. Kun onnittelupuheitten virta vain jatkui ja jatkui, Veijo sanoi: ”Noi on just menny naimisiin, onnitelkaa niitä.”
Olin tehnyt Kansan Uutisiin Veijosta kokosivun syntymäpäivähaastattelun, jossa hän antoi kiivasta kritiikkiä ajan suosimalle kodikkaalle ”keittiölyriikalle” ja romaanisarjoille ja sanoi kaipaavansa ”kirkasta, kovaa modernismia”. Juttu teetti töitä, sillä haastattelunauhaa syntyi kolmatta tuntia, mutta lopputuloksesta olen vieläkin vähän ylpeä.
Yhdestä asiasta voi kuitenkin ottaa esimerkkiä: maailma on nähtävä monesta suunnasta.
Olin tietenkin lukenut Veijon kirjoja jo kirjallisuudenopiskelijana, kaikkihan Merta lukivat, niin kuin pitikin, vaikka ei hänen tuotantonsa tuohon aikaan tutkintovaatimuksiin kuulunut ainakaan Turun yliopistossa. Vaikein luettava minulle oli vuonna 1963 ilmestynyt Peiliin piirretty nainen. Ei Veijon takia, vaan siksi, että silloinen puoliso ja meillä alivuokralaisena asunut Hannu Taanila olivat lukeneet kirjan ensin ja molemmat alleviivanneet puolet riveistä erivärisin kynin ja kirjoittaneet marginaalit täyteen kommenttejaan. Minä jouduin lukemaan kahden yli-innostuneen, minua asiantuntevamman lukijan ”läpi”. Oli työlästä eläytyä, muodostaa itsenäinen näkemys. Loppujen lopuksi juuri Peiliin piirretystä naisesta tuli minulle Veijon tärkein ja rakkain romaani.
Kuolinuutisen jälkeen etsin hyllystä vuonna 1986 ilmestyneen teoksen Julma prinsessa ja kosijat, joka sisältää kaikki Meren siihen mennessä julkaisemat esseekokoelmat. Aikojen saatossa olen yhä uudestaan lukenut nimenomaan Meren esseitä. Niihin ei ikinä väsy, ne toimivat samanlaisina mielen järjestäjinä kuin Anton Tšehovin kirjeet ja pitkät novellit. Elämä tuntuu aina siedettävämmältä, kun niitä on nauttinut kunnon annoksen.
Tuntui kuitenkin tarpeelliselta ensin kerrata Veijon osuus teossarjasta Miten kirjani ovat syntyneet. Sarja perustuu vuonna 1969 Helsingin yliopistossa aloitettuun luentosarjaan, joka on jatkunut kymmenen vuoden välein ja jatkuu Suomen Kirjailijaliiton toimesta edelleen. Veijo oli mukana jo ensimmäisellä kerralla, ja hyvässä seurassa: Tuomas Anhava, Martti Haavio, Väinö Linna, Eeva-Liisa Manner, Jarno Pennanen, Eila Pennanen, Arvo Turtiainen, Paavo Rintala… Veijo oli joukosta toiseksi nuorin, mutta hänellä oli jo parinkymmenen teoksen tuotanto, romaanien ja novellikokoelmien lisäksi näytelmiä, kuunnelmia ja esseitä. Tuon vuoden luentosarjan 18 esitelmöitsijästä on elossa enää yksi.
Veijon esitelmä on poikkeuksellinen. Sen sijaan, että selvittäisi laajakantoisesti elämänarvojaan tai luovuutensa merkittäviä tekijöitä, hän selostaa yksityiskohtaisesti yhden romaaninsa, Manillaköyden, synnyn. Missä tilanteissa kerrotuista jutuista tarina syntyi, miten arkiset elämäntapahtumat vaikuttivat teoksen syntyyn, mitä muuta hän teki kuin kirjoitti. Kirjoissaan olennaisten sisäkertomusten osuuden hän selostaa pikkutarkasti, se on jopa havainnollistettu millimetripaperille, ja kaavio on kirjassa. Hän ei korosta henkistä prosessia, vaan käytännön työtä: kaikki kirjoitetaan kahteen kertaan, neljän liuskan päivävauhtia, yhteen pötköön ja pienimmällä rivivälillä, jottei kirjoituksen muoto vaikuttaisi työhön eikä harhauttaisi korkeavireiseen tyyliin. Kirjoittamisessa vaikeinta eivät ole kirjoittajan blokit tai muut sielun väännöt, vaan ”erilaisten mekaanisten vaatimusten ja tapojen torjunta”.
Veijo Meren esitelmää kirjojensa synnystä voi lämpimästi suositella joka ikiselle kirjoittamista harrastajalle ja kirjailijan ammatista haaveilevalle. Ei siksi, että häntä voisi työprosessissa jäljitellä, se on mahdotonta, vaan ymmärtääkseen, kuinka ainutkertaisen yksilöllinen se prosessi on. Yhdestä asiasta voi kuitenkin ottaa esimerkkiä: maailma on nähtävä monesta suunnasta. Manillaköyden ensimmäiset jutut Veijo kuuli lukiolaisena ollessaan kesätöissä polttoturvetyömaalla turpeenlevittäjänä ja hevosmiehenä. Työ oli rankkaa ja puheet härskejä, mutta Uuno Kailaan runoja mielessään hokemalla poika tunsi selviävänsä jotenkuten. Koulun jälkeen historian-opiskelijana Veijo pääsi Otavaan Mitä-Missä-Milloin -kirjan aputoimittajaksi. Hän sai käyttää talon kirjoituskonetta ruokatunneilla ja iltaisin, kerättyään työkseen kotimaisia ja ulkomaisia kuolleita, retkeilijöiden hiha- ja lippumerkkien kuvia ja selostettuaan mm. kokoomuspuolueen ja kommunistisen puolueen periaateohjelmat. Hän luki William Faulkneria, Elmer Diktoniusta,
James Joycea ja Dylan Thomasin runoja, mutta oli otti proosan kirjoittamisen auktoriteetiksi Alex Mattsonin klassikon Romaanitaide. Manillaköyden jälkeen kävi ilmi, että hän oli käsittänyt Mattsonin teorian täysin väärin. Mattson haukkui kirjan pataluhaksi.
Veijo Meri oli kersantin poika ja eli lapsuutensa ja nuoruutensa tärkeimmät vuodet sodan oloissa. Sotaa ei aiheena voinut ohittaa. Mutta Veijo Meri toi kirjallisuuteen sodan yksilön kokemuksena, ei kollektiivisena, jonkin aatteen oikeuttamana toimintana, vaan tavallisena Joose Keppilänä, joka kietoo vartalonsa ympärille köyden kuljettaakseen sen salaa kotiin Elviralleen pyykkinaruksi. Absurdi tarina, koska sota on absurdi, koska koko maailma ja olemisemme siinä todellisuudessa on absurdi. Tästä vakuuttui myös keskusteluissa, Veijon absurdin taju oli pistämätön, ja tarinanvyörytyksessä sai kuulija aika kyytiä.
Sinun on kuoltava. Se on kummallista.
Miksei jonkun toisen.
(Paavo Haavikko)
Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.
uutiskirje 
