Olemme olleet toimittamassa kirjaa prekarisaatiosta Palgrave-kustantamolle, ja viime viikon loppuun osui käsikirjoitusvedosten välitarkastus. Yksi kirjan kirjoittajista on kreikkalainen professori Kasimis, oppinut, hienostunut sekä monissa Euroopan maissa opiskellut, opettanut ja työskennellyt herrasmies.
Hänen tekstinsä oli pari päivää myöhässä, mutta sitten se tuli heti alkuviikosta ystävällisen meilin kera. Sähköpostiviestissä oli myös mainittu myöhästymisen odotettu syy eli Kreikan kansanäänestys. Siinä oli myös seuraavanlainen luonnehdinta Kreikan tilanteesta: Kreikka on nyt kriittisessä tilanteessa, mutta minä pelkään, että koko Eurooppa on. Koko ikänäni en ole kokenut länsimaisissa demokratioissa nykyisenkaltaista eurooppalaisten poliitikkojen väliintuloa, jonka perimmäisenä tarkoituksena on demokraattisesti valitun hallituksen kaataminen. Lainatakseni Shakespearea ”Tanskanmaassa on jotakin mätää”.
Kun täällä Suomessakin on julkisuudessa jatkuvasti ihmetelty mistä tässä Kreikan kansanäänestyksessä oikein on kysymys, niin voi kyllä ihmetellä Kasimiksen kanssa tätä ihmettelyä. Siinä on yksinkertaisesti kysymys demokratiasta eli siitä kuka saa päättää kreikkalaisten asioista. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että kreikkalaisten itsensä valitsemat päättäjät tekisivät hyviä päätöksiä, mutta tämä ei muuta itse kysymystä.
EU:n raha-järjestelmä on mahdollistanut ylikansallisesti toimiville pankeille ja rahalaitoksille ylivoittojen metsästyksen.
EU:n todellinen pulma on ollut ja on se, että demokratia on tässä järjestelmässä todella niukka voimavara, josta nykyiset ongelmat ovat alusta alkaen ja pitkin matkaa seuranneet ja kärjistyneet ajan kanssa. Tällainen demokratiavaje on ominaista järjestelmälle, joka lainsäädännöllisesti ja sopimusteitse yhteisymmärryksessä rakennetuista tai ainakin hyväksytyistä instituutioista huolimatta on käytännössä itseensä sulkeutunut ja itse itseään täydentävä valtajärjestelmä. Se toimii kaikkein vahvimpien osallistujatahojensa ehdoilla ja eduksi olivatpa ne sitten yksityisiä tai julkisia toimijoita ennen kaikkea toimeksianto- ja toimeenpanovaltaa keskittämällä. Euroopan yhteisön ajatus ja tavoite on erinomainen, mutta se on käytännössä rakennettu olemassa olevan valtarakenteen päälle.
Euroopan yhteisön pulmat kärjistyvät sen rahajärjestelmässä, jossa Suomi on mukana toisin kuin muut Pohjoismaat. Tämän valintansa myötä Suomi on valitettavasti erkaantunut muista Pohjoismaista ja ajautunut pikemminkin Saksan etupiiriin muiden itäisen Keski-Euroopan maiden tavoin. Paremminkin olisi voinut asemansa valita.
Mutta mikä sitten on nimenomaan vialla EMU-järjestelmässä? En halua tässä toistaa moneen kertaan mainittuja valuvikoja, vaan kiinnittää nimenomaan huomiota sen demokratian kannalta todella arveluttaviin seikkoihin. Niitä on kolme ja ne liittyvät saumattomasti toisiinsa.
Ensimmäinen niistä koskee tämän poliittisen valtajärjestelmän myötävaikutuksella tapahtuvaa ylivoiton metsästystä (rent seeking), jota on joskus vaikea erottaa lobbauksesta, lahjonnasta ja jopa huijauksesta ja petoksesta. Ylivoiton metsästys johtaa samalla siihen, että taloudellisia voimavaroja tuhlataan, mikä näkyy muun muassa tuottavien investointien katona. Juuri tällä tavoin EU:n rahajärjestelmä on mahdollistanut ylikansallisesti toimiville pankeille ja rahalaitoksille ylivoittojen metsästyksen, jota on nimenomaan toteutettu myös Kreikan kohdalla. Kreikka puolestaan on toiminut tältä osin Euroopan yhteisössä vapaamatkustajana (free riding), mikä on tämän rahajärjestelmän toinen keskeinen pulma. Tämä rahajärjestelmä ei ole ainoastaan mahdollistanut vaan jopa houkutellut vapaamatkustajuuteen.
Ydinkysymys, johon tulisi vastata, on se, ketkä kreikkalaiset tai ulkokreikkalaiset näitä vapaamatkustajia ovat todella olleet, mutta tämä kysymys ei tunnu kiinnostavan päättäjiä koska tällöin heidän pitäisi tuoda esiin kuinka tämä järjestelmä itse asiassa toimii.
Kolmas EU:n rahajärjestelmän piirre, joka liittyy kahteen edellä mainittuun seikkaan ja seuraa niistä käytännössä, on moraalikadon (moral hazard) ongelma. Siinä on yksinkertaisesti kysymys siitä, että jotkut osapuolet, tässä tapauksessa ylikansalliset pankit ja rahalaitokset, ovat voineet lisätä radikaalisti riskinottoaan sen perusteella, että he tietävät riskien seurausten koituvan joidenkin muiden maksettavaksi.
Tiedämme hyvin, että EU:n rahajärjestelmän maksajiksi ovat joutuneet veronmaksajat, mikä on asetettu osallistujamaiden poliittisen päätöksenteon kansalliseksi tehtäväksi. Tämä on tietenkin johtanut poliittisiin ongelmiin, joista koko syy on sitten vieritetty kreikkalaisten niskaan viitsimättä yhtään tarkemmin miettiä mikä tässä rahajärjestelmässä on vikana.
Monen hyvän asian ohella EU:ssa on siis paljon mätää, mikä ei näy ainoastaan sen rahajärjestelmässä vaan jopa eurokraattien kielessä. Siinä kukkivat sellaiset oksymoronit eli ristiriitaiset sanaparit, joilla nykyistä politiikkaa halutaan perustella organisoidun tekopyhyyden hengessä. Niinpä vaaditaan sääntöjen kunnioittamista niiden rikkomiseksi, halutaan pelastaa hyvinvointivaltiot sosiaalimenoja leikkaamalla, vapaata liikkuvuutta edistetään sulkemalla rajoja ja kaikkea tätä edistetään julkisten salaisuuksien avulla.
Shakespeare oli jo tämän kielenkäytön mestari, minkä voi lukea vaikka Cordelia-neidon sanoista isälleen kuningas Learille. Mitä sitten tulee siihen Tanskanmaan prinssiin, joka havaitsi maassaan olevan jotakin mätää, niin hänhän myös kysyi ”Ollako vai ei olla?” Mutta ei hän suinkaan ollut ensimmäinen. Yli kaksi tuhatta vuotta sitten Kreikassa, jossa eurooppalaisuus syntyi, tämä kysymys esitettiin monien viisaiden suulla.
Tästä näkökulmasta voisi todellakin kysyä, mitä on olla tänään eurooppalainen! Siitä voisi myös kysyä, kuka on oikeastaan julkisesti velkaa, mistä ja kenelle? Emmekö kaikki ole Kreikalle?
Kirjoittaja on politiikan tutkija.
uutiskirje 
