Persujen kansanedustajan Olli Immosen sotahuuto monikulttuurisuutta vastaan on saanut huomiota enemmän kuin moinen henkisen köyhyyden osoitus olisi ansainnut. Näiden immosten ja halla-ahojen julistukset ovat naurettavia mutta eivät naurata, koska vihapuhe muuttuu äkkiä vihateoiksi. Yksikään persujen kansanedustaja ei ole varsinaisesti tuominnut Immosen julistusta. Netissä ja lehtien mielipideviemäreissä hän on saanut tukea.
Timo Soini on taas kerran pessyt kätensä ja vetäytynyt vastuusta. Kansainvälisessä kontekstissa se ei ulkoministeriltä onnistu, mutta Suomessa hän voi kieltäytyä kommentoimasta ja jättää Immosen eduskuntaryhmän ”harjattavaksi”. Tämä on hyvä keino pitää puolueen poliittis-ideologinen linja epäselvänä jopa omille kansanedustajille, jotka kuitenkin joutuvat tekemään niin sanotun likaisen työn.
Populistinen näkemys ”kansallisesta kulttuurista” on houre ja illuusio, epärealistinen kuvitelma siitä, että Suomi on joskus ollut kulttuurisesti yhtenäinen.
Timo Soini aloitti poliittisen uransa palvelemalla Veikko Vennamoa, jonka on maininnut esikuvakseen. Hyvin hän on esikuvansa opit omaksunutkin. Myös Veikko Vennamo väisteli puolueensa ideologisen linjan määrittelyä ja perusti politiikkansa helposti toistettaville iskulauseille. Ja jätti likaisen työn toisten hoidettavaksi. Maaherra Esa Timonen kertoo muistelmissaan, että asutusasioita hoitaessaan Veikko allekirjoitti henkilökohtaisesti vain myönteiset päätökset, kielteiset hän kiikutti virkamiesten allekirjoitettavaksi. Näin syntyi päätösten kohteena oleville ihmisille vaikutelma, että Vennamo on hyvä ihminen ja aina valmis auttamaan, mutta nuljut virkamiehet panevat hanttiin.
Soini yrittää saada eduskuntaryhmän ”harjauksen” näyttämään jonkinlaiselta puoluedemokratialta, vaikka tietää, kuten kaikki tietävät, kuka puolueessa käyttää todellista valtaa. Samalla menee Immoselle viesti, ettei ainakaan puoluejohtaja itse ole häntä tuomitsemassa saati heittämässä ulos ryhmästä. Soini tietää hyvin, että hänen puolueensa kannatus perustuu nimenomaan sen rasistishenkiselle maahanmuuttopolitiikalle, jonka julistajat ovat vaaleissa olleet suurimpia ääniharavia. Kieltämättä hän on nyt epämukavassa raossa, kun olisi oltava ulkoministerinä hovikelpoinen muidenkin kuin omien silmissä, mutta samalla pidettävä huolta siitä, ettei kannatus laske.
Kuten on monesti todettu, populistinen näkemys ”kansallisesta kulttuurista” on houre ja illuusio, epärealistinen kuvitelma siitä, että Suomi on joskus ollut kulttuurisesti yhtenäinen ”suomalainen Suomi”, onnellinen yhden kansan ja kansalaisuuden lintukoto ja että tuo onnentila olisi taas saavutettavissa.
Suomi on aina ollut monikulttuurinen, niin kuin kaikki maat. Jo antiikin Rooma oli monien kansallisuuksien sulatusuuni. Olemme itsekin maahanmuuttajia näillä perukoilla. Suomessa on asunut ammoisista ajoista suomalaisten lisäksi ruotsalaisia, venäläisiä, saksalaisia, saamelaisia, juutalaisia, tataareja, romaneja. Hämäläiset ovat tapelleet verissä päin savolaisia vastaan, etelän ihmiset halveksineet saamelaisia alempana rotuna vielä 1950-luvulla. Karjalaiset joutuivat kokemaan sotien jälkeen vihaa ja vieroksuntaa maahanmuuttajina, jotka harjoittavat väärää uskontoa ja vievät maat ja kartanot alkuperäisasukkailta. Mistä tahansa vieras tulee ja riippumatta siitä, mikä on saanut hänet tulemaan, me pidämme häntä tunkeilijana, kulttuurimme ja elämäntapamme turmelijana ja haluamme ajaa hänet pois. Ei muisteta tai enää edes tiedetä, että ulkomailta tulivat esimerkiksi merkittävimmät teollisuutemme perustajat.
Kun itse lähdimme sankoin joukoin elintasopakolaisina Amerikkaan tai Ruotsiin, koimme menevämme sinne uutta kotimaata hyödyttämään. Valitamme suureen ääneen puutteita ruotsinsuomalaisten kohtelussa. Vaaditaan omakielisiä päiväkoteja ja kouluja, omakielistä korkeakouluopetusta, omakielisiä vanhainkoteja, samaan aikaan kun kotimaassa ei tulisi mieleenkään järjestää maahanmuuttajille jotakin vastaavaa. Opetelkoot kielen ja eläkööt maassa maan tavalla.
Kunpa tietäisikin, mikä näiden vierasvihaajien mielestä maan tapa on ja kuka sen saa määritellä. Mitä persut tarkoittavat kansallisella kulttuurilla, joka vilahtelee heidän puolue- ja vaaliohjelmissaan? Kuvataiteen alalta on mainittu Akseli Gallen-Kallela, kirjallisuudesta Aleksis Kivi, säveltaiteessa kelvannee Sibelius, vaikka naikin venäläisen äidin tyttären. Mutta ei Sibeliusta olisi ilman Bachia, Beethovenia, Mozartia ja muita suuria nimiä, eikä ilman Saksassa ja Wienissä saatua koulutusta. Ei olisi Aleksis Kiveä ilman Shakespearea tai Cervantesia tai muuta maailmankirjallisuutta, jota hän kaksikielisenä pystyi lukemaan. Ei olisi Gallen-Kallelaa, Edelfeltiä, Schjerfbeckiä ilman eurooppalaisen taiteen suuria nimiä ja ulkomailla saatua koulutusta.
Kulttuuri perustuu aina pitkälle kansainväliselle traditiolle ja jatkaa sitä. Siinä mielessä ei mitään ”kansallista kulttuuria” ole olemassakaan, vaikka taiteilija loisi taidettaan kuinka kansallismielisistä aiheista. Kalevalakin toistaa useissa muissa mytologioissa tunnettuja teemoja.
Hitler yritti luoda rotupohjaisen monokulttuurin tavoitteenaan ”yksi maa, yksi kansa, yksi kieli”. Ei hänellä sen luomiseksi ollut muuta keinoa kuin tappaminen, kaiken vieraan aineksen kieltäminen ja tuhoaminen. Seuraukset ovat tunnettuja, mutta lopullisesti hän onnistui tuhoamaan vain itsensä. Stalinistinen terrori ei onnistunut tuhoamaan venäläistä monikulttuurisuutta. Eikä siihen pystynyt 1930-luvun äärinationalistinen terrori täällä pienessä Suomessa.
Maailma on yksi, ja se on pieni maailma, jossa kaikki keskeisimmät ongelmat ja ihmislajin kohtalonkysymykset ovat yhteisiä. Meillä ei ole mitään mahdollisuutta eikä yhtään ainoata syytä rakentaa omaa pientä kansallista reviiriä näin pieneen maailmaan. Niin kuin ei ole millään maalla tällä pallolla.
Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.
Jutusta poistettu 4.8.2015 viittaus Breivikin joukkomurhan vuosipäivään.
uutiskirje 
