Tänä vuonna kesä ei hiljentänyt poliittista keskustelua ollenkaan. Keskellä heinäkuuta Olli Immosen sotaisa vihanlietsonta ja uusnatsien väkivaltainen mellakka Jyväskylässä rikkoivat rauhan ja täyttivät kaikki mahdolliset foorumit vihapuheella, rasismilla ja onneksi myös niiden tuomitsemisella.
Miten tämä voi olla mahdollista? Eikö historiasta ole opittu mitään? Näihin kysymyksiin vastattiin yhteisesti: ”Meillä on unelma” -mielenilmauksissa. Samaa unelmaa helli vielä suurempi joukko ihmisiä kotonaan, mökeillä, työpaikoilla, festareilla ja kesäteatterin katsomossa.
Matkustin elokuun alussa Tanskaan kannustamaan riihimäkeläisiä nuoria urheilijoita ystävyyskaupunkimme Aalborgin järjestämiin urheilukilpailuihin, Youth Gameseihin. Kilpailut järjestetään joka neljäs vuosi ja mukaan kutsutaan nuoria ympäri maailmaa. Tälläkin kertaa osallistujia oli aina Kiinasta asti. Kaikissa puheenvuoroissa Youth Gameseissa korostettiin monikulttuurisuutta ja sitä, että mitä enemmän nuoret oppivat tuntemaan eripuolilta maailmaa olevia ihmisiä, sitä suvaitsevaisempi ja turvallisempi paikka maailma on elää. Yhteenkuuluvuuden tunne Tanskan Aalborgissa oli käsin kosketeltavaa.
Politiikan kieli on usein sotatermien täyttämää.
Mistä syntyy viha muualta tulleita kohtaan, kun me suomalaiset olemme olleet ja olemme ahkeria muuttajia itsekin? Ilman maastamuuttoa Suomen väkiluku olisi nykyisin 6–7 miljoonaa.
Politiikan syksystä tulee tärkeä. On pidettävä huolta siitä, että vastakkainasettelua ei kiihdytetä tuloeroja kasvattamalla. Syrjään sysäämistä on estettävä koulutuksella ja työllä. Myös Suomen on pidettävä huolta siitä, että mahdollisimman moni ihminen pystyy elämään kotiseudullaan tällä maapallolla. Sitä voimme tehdä kehitysapua ja katastrofiapua antamalla.
Meidän kymmenien tuhansien keskikesällä ilmaisemaa unelmaa kantoi myös Nelson Mandela vankilassa ollessaan. ”Ei kukaan syntyessään vihaa toista ihmistä tämän ihonvärin, taustan tai uskonnon takia. Ihmiset oppivat vihaamaan, ja jos he voivat oppia vihaamaan, heidät voi opettaa myös rakastamaan, sillä rakkaus on ihmissydämessä paremmin kotonaan kuin sen vastakohta.”
Politiikan syksyyn olen antanut itselleni tavoitteen muistaa Mandelan sanat. Politiikan kieli on usein sotatermien täyttämää, liekö se lainkaan järkevää? Tuntuu aika hassulta esimerkiksi ”käydä taistoon rauhanjärjestöjen budjettirahoituksen puolesta”, vaikka itse asia on tänä syksynä yksi kuntoon hoidettavista asioista. Pitäisikö meidän vasemmistossa laulaa Kansainvälinen mieluummin uusin sanoin nykyisen sotaisan sanoituksen sijaan? Esimerkiksi näin: ”Tää on yhteinen tahto / tähän kaikki yhtykää / niin huomispäivänä kansat / on siskot keskenään.”
Taistelut on taisteltu. Tahdotaan yhdessä rauhallinen ja suvaitseva maailma.
Kirjoittaja on vasemmistoliiton eduskuntaryhmän puheenjohtaja.
uutiskirje 
