Taide on vasara!
Heinäkuussa 2014 newyorkilainen poliisi Daniel Pantaleo otti kuristusotteen mustaihoisesta Eric Garnerista (1970–2014), joka sittemmin kuoli sairaalassa. Garnerin viimeiset sanansa olivat: ”En saa henkeä.” Tätä hän toisti useaan kertaan, kuten käy ilmi YouTubesta löytyvästä katukuvaajan videosta.
Poliisi epäili Garneria laittomien savukkeiden myynnistä. Garner sanoi, että hän oli kyllästynyt poliisien suorittamaan vainoamiseen, nosti kätensä pystyyn ja pyysi poliiseja olemaan koskematta häneen, minkä jälkeen poliisit kävivät kimppuun ja painoivat Garnerin katuun.
Garnerin mentyä tajuttomaksi poliisit eivät yrittäneet elvyttää häntä. Ambulanssin tulo kesti seitsemän minuuttia, ja tunnin kuluttua sairaalassa Garner julistettiin kuoliaaksi. Oma osuutensa kuolemaan oli ilmeisesti sillä, että Garner kärsi astmasta, sydänviasta ja ylipainosta.
Taiteen emotionaalinen voima avaa silkkojen faktojen kertaamisen sijaan hyviä reittejä syvempään ymmärrykseen.
Tutkinta ei johtanut oikeustoimiin poliisia vastaan.
Garnerin kuolema aiheutti lukuisia mielenosoituksia, joissa hänen viimeisiä sanojaan käytettiin iskulauseena. Hänen kohtalostaan tuli näin osa rasistista brutaliteettia – erityisesti poliisien harjoittamaa – vastustavan Black Lives Matter -kansalaisliikkeen toimintaa. Mustien elämilläkin tulee olla väliä.
Liike käynnistyi vuonna 2013, kun 17-vuotiaan aseettoman lukiolaispojan Trayvon Martinin (1995–2012) ampunut naapurivahti Georg Zimmerman sai vapauttavan tuomion. Garnerin lisäksi toinen vuoden 2014 tapaus herätti suuren kohun: Fergusonin poliisi Darren Wilson ampui elokuussa kuoliaaksi aseettoman 18-vuotiaan Michael Brownin.
Black Lives Matteria on jo nimitetty ”uudeksi kansalaisoikeusliikkeeksi”, ja sen rivit ovat vahvistuneet koko ajan. Kolmen aktivistin perustama liike on hajautettu, selkeää hierarkiaa tai rakennetta ole. Mielenosoituksia on muutamassa vuodessa ollut toista tuhatta, myös kansainvälisesti. Liikkeen toiminta on laajentunut kohti aitoa kansalaisoikeusliikettä, ja esimerkiksi tämän vuoden huhtikuussa liike oli mukana pikaruokalakoissa, joilla kiinnitettiin huomiota pikaruokaketjujen mustien työtekijöiden heikkoon asemaan.
Suomessa Black Lives Matter ei ole herättänyt erityistä huomiota muuten kuin muutaman uutiskynnyksen ylittäneiden ampumistapausten aiheuttamien mielenosoituksien kautta. Maailmalla tapahtuu tietysti niin paljon kauheita asioita, joiden mediaseksikkyys on suurempi.
Vaikka kaikilla ammutuilla mustilla yhdysvaltalaisilla on nimi ja henkilöhistoria, on kaukana asuvan sivustaseuraajan helppo olla kyyninen – poimin ihan vain näytteeksi erään lukijan kommentin, kun Garnerin ampuminen uutisoitiin Suomessa: ”Videolla Garneria kosketaan hetki kaulaan, joten voimankäyttöä tuntemattomat tavikset alkavat vouhottaa kuristamisesta lehdissä, televisiossa ja kirkkokokouksissa.”
Näiden asenteiden kanssa joudumme elämään näköjään lisääntyvässä määrin.
Yksi tapa tehdä elämää ymmärrettävämmäksi on taide. Taiteen emotionaalinen voima avaa silkkojen faktojen kertaamisen sijaan hyviä reittejä syvempään ymmärrykseen.
Helsinkiläinen liikkuvan kuvan tekijä, kirjoittaja ja tutkija Kari-Yliannala vietti joulukuun 2014 taiteilijaresidenssissä Harlemissa. Tuloksena on hänen uusin 20-minuuttinen videoteoksensa Lexeokàn (2015). Materiaali on kuvattu yhdestä Garnerin ampumisen herättämästä mielenosoituksesta, joka järjestettiin New Yorkissa 13.12.2014.
Teoksen nimi tulee lenapen eli delawaren kielen hengittämistä tarkoittavasta sanasta. Lenapen kieltä puhuttiin Manhattanilla eli alun perin Mannahattanilla (monien kukkuloiden saari) tuhansia vuosia ennen valkoisia uudisasukkaita. Näin nykyään niin akuutti maahanmuuttotematiikkakin on ovelasti upotettu teokseen.
Mielenosoitus on kaikessa yksinkertaisuudessaan ja selkeärajaisuudessaan itse asiassa aika haastava aihe. Olin jo etukäteen kuvitellut teoksen rakenteen: se lähtisi sordiinolla liikkeelle ja kasvaisi hiljalleen joukkovoiman kuvaukseksi – vähän samaan tapaan kuin säveltäjä Maurice Ravelin ikiklassinen orkesteriteos Boléro (1928), jonka emotionaalinen voima ei kliseisyydestään huolimatta tunnu kuluvan lainkaan. Näin toimisikin varmaan vanha sosialistinen realismi, joka näyttäisi sen ihanteellisen maailman, missä pienistä puroista kasvaa kansan valtava ja vastustamaton voima.
Juuri tällaista ratkaisua ei Yli-Annala ole tehnyt. Hänen teoksensa asettuu osittain cinéma vérité -perinteeseen: se on raakaa dokumentaarista kuvaa, jossa kuitenkin improvisaatiolla on oma osuutensa. Taiteeksi se muuntuu Yli-Annalan tarkan ja sensitiivisen editoinnin myötä. Hän ei ole huippuvälineillä hifistelijä vaan pikemminkin käsivaralla operoiva low tech -toimija, jolle kuvanlaatua tärkeämpi asia on olla sisällä tapahtumissa ja havainnoida tarkasti, löytää ja huomata ne pienet nyanssit, joiden kautta tarinaa voi kuljettaa ja myös kokonaisuutta rytmittää.
Koska on kyse hengityksestä, on Yli-Annalan yksi tehokeinoista juuri se ilma, jota hengitämme. Ilmatilassa on sekä lintuja – siis tietenkin vapautta, vaikkakin kaupunkitilaan suljettuna – ja poliisihelikoptereita: alituisen kontrollin tuottamaa valvonnan vankilaa ja väkivallan uhkaa.
Kokonaisuus on vähäeleinen, todentuntuinen ja jopa kaunis, mutta sellaisenakin kaunis nimenomaan arkisessa mielessä – ei täynnä juhlapuheiden nostattavaa herooisuutta.
Osallistuin Joukkovoima-mielenosoitukseen 22.8. Huomasin Yli-Annalan häärivän siellä kameransa kanssa. Ehkä jäämme toiveikkaana odottamaan uuttaa mielenosoitusteemaista teosta?
Kari Yli-Annala: Lexeokàn, Forum Box, Helsinki, 13.9. saakka.
uutiskirje 