On mielenkiintoista seurata, miten nopeasti muuttuvat puitteet määräävät ratkaisujamme odottavia asialistoja antamatta meille aikaa sisäistää muutoksia.
Mitä tuli kirjoitettua? Pitäisikö yrittää vielä uudestaan?
Monesti sanotaan, että aika rientää ja on vaikea pysyä perässä. Totta se on. Muistan mummoni varoittaneen, että vanhalla iällä vuodet rupeavat vaihtumaan tosi nopeasti. Täytyy oppia nauttimaan joka hetkestä ja arvostamaan pieniä iloisia asioita.
Se ajatus, että vain ”omilla” on oikeus tehdä tiettyjä asioita, puhua ja ratkaista yhteiskunnallisia kysymyksiä, on niin syvällä, että pelottaa.
Kun nuorin poikani oli samassa iässä kuin minä silloin mummon oppitunnin aikaan, hän totesi kauhuissaan, miten uskomattoman nopeasti vuodet vaihtuvat. Säikähdin, miten se on mahdollista. Myöhemmin luin venäläisen tiedemiehen Sergey Kapitsan (1928–2012) artikkelista, että aika on supistunut mutta suhteellisesti.
Historian tunnilta kukin meistä muistaa, kuinka pitkät jaksot käsittivät Homo sapiensin kehitystä: ensimmäinen vaihe kesti 30 000 vuotta, toinen 7 000, kolmas 2 000, neljäs 1 500, viides 1 000, kuudes 300, seitsemäs 100 vuotta. Nyt on menossa kahdeksas jakso, ja se kaikkineen teknisen kehityksen ja väestömäärän myötä näyttää olevan yhden sukupolven pituinen.
Jos ymmärsin Kapitsaa, historiallinen aika ei sinänsä muutu, vaan meitä ihmisiä on enemmän, kehitys on nopeampaa, meidän on yhä vaikeampi sopeutua uuteen tahtiin.
Mutta meidän on kai pakko. Miten? Sopeutumalla. Tuntemalla empatiaa. Yhteisvoimin. En tiedä.
Yksi asia on minusta selvä: ilman välittämistä me epäonnistumme. Ja välittämistä ei voi ulkoistaa.
Mitä on sitten välittäminen? Monissa maissa nykyinen pakolaistilanne synnytti valtavan liikkeen: hädässä oleville tuodaan vettä, ruokaa, vaatteita. Suomessakin järjestetään keräyksiä, muun muassa Helsingissä Kansalaistorilla viime lauantaina vietetyssä Suomi sanoo tervetuloa -yhteispiknikissä tehtiin paljon kivaa ja hyödyllistä. Pääministerimmekin lupasi antaa talonsa – mikä on hieno ele.
Sitten tulee iso mutta…
Vaikka kaikki ne toimenpiteet ovat hyvin tärkeitä ja konkreettisia, ne ovat tavallaan ison muutoksen siirtämistä. Tarkoitan sillä, etteivät ne millään tavalla vaikuta yhteiskunnallisiin rakenteisiin. Ne eivät tarkoita, että auttajilla on valmius nähdä, mitä kaikkea pitäisi ajatella etukäteen ja tehdä sen eteen.
Auttaminen on ihana asia, paljon kivempi kuin yhteiskunnan jakaminen. Kuin valmius nähdä pakolainen tulevaisuudessa asiantuntijana, luotettavana ja tasavertaisena työkaverina tai jopa esimiehenä. Edelleen maahanmuuttopolitiikassa kotouttamista määritellään ylhäältä päin sivuuttamalla se olemassa oleva tietotaito, jota on koko prosessin läpikäyneillä.
Eikä se ole ainoastaan Suomen ongelma. Puhuin eilen kaverini kanssa, joka syntyi ukrainalais-perulaiseen perheeseen, kävi peruskoulua Krimillä, jatkoi opiskelua Venezuelassa, meni saksalaisen kanssa naimisiin, asui pitkään vaimonsa kanssa Ranskassa ja nykyään kasvattaa poikaansa Berliinissä. Monikielisenä toimittajana (espanja ja venäjä ovat hänen äidinkielensä, saksa ja englanti vahvat työkielet, samoin ranska ja ukraina), hän pitää huolen oman poikansa kaksikielisyydestä (saksa ja venäjä) ja henkisestä eheydestä. Kansainvälisessä Berlinissä, hyvän alueen koulussa ja saksalaisen äidin tuella se onnistuu luontevasti, mutta tietoisuus siitä, ettei tällainen itsestäänselvää, painaa mieltä. Pitää omata rautainen itsetunto kestääkseen paineet.
Kaverini kertoi, kuinka hän seurasi viime vuonna poikansa kanssa jalkapallon maailmanmestaruusotteluita. Yhdessä ottelussa Saksan joukkue voitti Ranskan ja kaverini oli pettymyksestä vihainen, koska oli iät ja ajat kannustanut ranskalaisia. Seitsemänvuotias huomasi isän mielialan ja purskahti itkuun: ”Isi, miksi sinä et tykkää Saksasta?” Pojan äiti torui miestään. ”Miten kehtaat, Saksahan on antanut sinulle kaiken”, kuuli hän vaimolta.
”Voitko kuvitella,” kaverini kyseli minulta eilen vieläkin tuohtuneena.
Valitettavasti voin. Voin jopa ennustaa, että samoja sanoja saattaa jossain vaiheessa kuulla hänen poikansa omalta äidiltään. Varsinkin jos poika lähtee aikuisena ajamaan kaltaistensa oikeuksia. Se ajatus, että vain ”omilla” on oikeus tehdä tiettyjä asioita, puhua ja ratkaista yhteiskunnallisia kysymyksiä, on niin syvällä, että pelottaa.
Ne ovat yksityiskohtia, josta ei ole tapana keskustella, vaikka niissä on paljon mielenkiintoisia ja tärkeitä pointteja. Puhumattomuus ruokkii pelkoja ja ennakkoluuloja sekä vahvistaa tunnetta, etteivät kaikki voikaan olla tasavertaisia. Toiset vain saavat olla etuoikeutettuja – meidän tapauksessamme Veikkauksen slogania lainaten ”suomalainen voittaa aina”.
Se, kenet lasketaan suomalaiseksi, päätetään tilanteen mukaan – ja päätetään taas keskenään. Tai sitten ei.
Nyt on hyvä sauma puhua näistä asioista. Oikeas-taan on pakko puhua nyt, kun itsenäisyyden sadas vuosi lähestyy, maailman tilanne on mitä on ja Suomeen odotetaan ennätysmäärää turvaa etsiviä.
Kirjoittaja on Spektr-lehden päätoimittaja.
uutiskirje 
