Aika on rahaa, joten hallitus aikoo nyt tarttua kalenteriin ja kelloon, sanalla sanoen ajankulkuun, jonka epäluotettavuuden ja suhteellisuuden ovat tajunneet sekä Albert Einstein että kaikki viinaksien ystävät. Rattoisa baari-ilta humahtaa huomaamatta, mutta paha kohmelopäivä ei tunnu ikinä loppuvan.
Morsiuspuvussa on uutta ja vanhaa, lainattua ja varastettua, ja sama koskee arkipyhien arkistamista, sillä varttunut väki muistaa, kuinka loppiainen ja helatorstai olivat vuosina 1973–1991 aina lauantaina. ”Pyhän torstain” sijasta puhuttiin tosin Kristuksen taivaaseenastumisen päivästä, mikä auttoikin ihmisiä ymmärtämään juhlan perimmäistä tarkoitusta.
Helatorstaihin kajoaminen oli sikäli erikoista, että entisinä aikoina se oli niin tärkeä kevään ja kesän saumakohta, etteivät linnut kortta liikuttaneet eivätkä kuninkaan myllyt pyörineet. Komeimpiin koskiin rakennetut myllyt jauhoivat kruunulle pyhät arjet vero- ja tullituloja, mutta helatorstaina myllärit saivat vuoden ainoan vapaapäivän.
Mäyräkoiran tavoin arkipyhä on käsitteellinen mahdottomuus, sillä mäyrä ja metsästyskoira, arki ja pyhäpäivä ovat toistensa vastakohtia.
Uskaliasta oli niin ikään sotkea 300-luvulla luotu yleiseurooppalainen järjestys, jossa pääsiäisestä on helatorstaihin tasan 40 päivää. Luku ei ollut suinkaan sattumaa, sillä kansanuskomusten mukaan kuolleen sydän turmeltuu 40. päivänä, mihin saakka hän vaeltaa hämärässä välitilassa osaamatta sopeutua uuteen rooliinsa. Vainaja etsii 40 päivää entisiä jälkiään ja vilahtaa joskus valkeana haamuna omaistensakin ohitse.
Jeesus Nasaretilaisen tarina ei näistä uskomuksista poikkea. Emmauksen tiellä Jeesus liikkui puolittain elävänä, puolittain henkenä, mutta kun pääsiäisestä oli kulunut 40 päivää, hän kohosi Öljymäen laelta pilviin ja poistui ihmisten keskuudesta.
Mäyräkoiran tavoin arkipyhä on käsitteellinen mahdottomuus, sillä mäyrä ja metsästyskoira, arki ja pyhäpäivä ovat toistensa vastakohtia. Eipä silti, vastakohtia ovat myös maaseutu ja kaupunki, vaikka suomalaiset puhuvat vakavalla naamalla maaseutukaupungeista.
Tuntia voidaan luulla eksaktiksi mitaksi, mutta käytännössä se on tarkoittanut milloin mitäkin. Ruokatunti, kahvitunti, aamiaistunti, lounastunti ja päivällistunti kestivät entisessä työelämässä 30 minuuttia, 60 minuuttia tai herkuttelevien herrojen tapauksessa jopa 120 minuuttia.
”Liian ahne töiden järjestely ei ole hyväksi, vaan rehellinen tupakkatunti on myös paikallaan”, Sakari Pälsi viisaana miehenä neuvoi, mutta vähitellen tupakkatunnit kutistuivat tupakkatauoiksi. Nykyisin tupakointi on kokonaan kielletty tai sitten työn- ja tupakanorjat käryttävät puolisalaa ruostuneen kurkkupurkin ympärillä.
Oppitunti ei normaalia tuntia kestä ja välitunti on vieläkin lyhyempi. Muinaisina kouluvuosinani pidin eniten hyppytunneista, 45 minuutin pausseista, joiden aikana ei hypätty pituutta, korkeutta eikä kolmiloikkaa, vaan lorvittiin kikatellen ympäri kaupunkia.
Hyppäämisessä ei ole sinällään mitään huvittavaa, mutta tyttökoululaisten mieleen hyppytunti toi aina hypyllään olevat ja toisiaan likistelevät lehmät.
Pohjalainen kasku kuvaa asiaa näin: ”Kun soran aikana tuli siirtolaasia niin sattuu kerran, jotta Ilimajoen naiset innostuuvat kertomahan, jotta kun molimma nuoria niin melekeen joka ehtoo oltihin hypys. Karjalaisemäntä mietti kauhistuneena, miten hyö silleen haastavat. Kunnes selvisi, jotta tarkootettihin tansseja. Karjalas lehmä oli hypys eli kiimas.”
Läntisessä Suomessa ja myös pohjoisessa Savossa tuntia sanottiin tiimaksi ja hiekkakelloa tiimalasiksi.
Kun Seitsemän veljeksen Simeoni saarnaa Hiiden-
kivellä lihan kuolettamisesta, isoveli Juhani näkee Viertolan härät jo vartaassa ja kiljahtaa kieltään lipoen: ”Juuri tänäpänä, tällä tiimalla ja minuutilla!”
Tiima tarkoittaa Juhanin repliikissä tuntia, mutta kirjan alkupäässä tiima onkin hetki. ”Parastahan siis tehdä tuossa tiimassa se merkillinen temppu”, Juhani hätäilee puolainmetsään aikovan Venlan kosintaa.
Aivan tuore ilmaisu ei ole tuntikaan, sillä jo vuonna 1637 Uppsalan maisteri Ericus Schoderus mainitsi tulkkisanakirjassaan ”tundilasin”. Schroderus tutki Oulussa Johannes Messeniuksen tekstejä, perehtyi paikallisoloihin ja teki historiaa nostamalla suomen latinalaisten hakusanojen rinnalle.
Vanhoissa kielikuvissa tuntia on hetkestä vaikea erottaa, kuten käy ilmi sanonnasta ”yhdennellätoista hetkellä”. Myös hetkirukoukset eli hetket ajoittuivat alkuaan tiettyihin tunteihin, mutta luterilainen kirkko on joustavampi eikä vesperiä tai kompletoriumia enää kellonaikoihin sidota.
Mutta yön pimeydessä, kello kolmelta, jolloin nukkuvien uni on syvintä ja valvojien ahdistus raskainta, koittaa suden hetki. Tukevaa historiallista pohjaa suden hetkellä ei kuitenkaan ole, vaan se on paljolti uusperinnettä, jota levitti vuodesta 1968 lähtien Ingmar Bergmanin demoninen elokuva.
Ikivanha tiima sinnittelee kielessä edelleen, kuten osoittaa lause: ”Matti Putkonen laittoi juristin setvimään median kirjoittelua Immos-jupakan tiimoilta.” ”Oot ihan tiimalleen samoissa mitoissa kun mä”, Vauva-lehden lukija puolestaan kehuu ja ihailee hellin katsein omaa tiimalasivartaloaan.
Vuorokausi on sen sijaan väistymässä. ”Tällä hetkellä odotusaika on Espoossa keskimäärin 19 päivää. Helsingissä tuorein keskiarvo on 20 ja Vantaalla 18 vuorokautta”, ison sanomalehden toimittaja kirjoittaa terveys-keskusten jonoista ja samastaa epäröimättä päivän ja vuorokauden.
Asiantuntijat otaksuvat, että vuorokausi juontuu työvuoroista, mutta olisivatko ne koskaan yötä päivää kestäneet? Kymenlaakson paperitehtailla ei vuoroista edes puhuttu, vaan siellä painuttiin aamulöysiin, päivälöysiin ja iltalöysiin.
Monista kielistä vuorokausi puuttuu kokonaan, ja englannissakin käytetään kiertoilmaisua ”day and night” (päivä ja yö) tai ”24 hours” (24 tuntia).
Aina niin veikeässä venäjän kielessä vuorokausi, ”sutki”, on monikollinen sana, ja yhtä monikollinen on kello, ”tšasy”, kirjaimellisesti käännettynä ”tunnit”.
Mitähän kello on, suomalainen aprikoi ja ajattelee digikauden keskelläkin kellotaulua ja sen verkkaan pyöriviä viisareita. Sielukkaamman venäläisen mielessä päilyvät kuitenkin näkymätön Neiti Aika ja tuntien aineeton vaellus.
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.
uutiskirje 