Taidepuheeseemme on ilmestynyt kiinalaisen toisinajattelijataiteilija Ai Weiwein (s. 1957) myötä uusi ilmaisu: ”maailman vaikutusvaltaisimpiin taiteilijoihin kuuluva”. Vaikutusvallan mittaaminen on luonnollisesti vaikeaa, mutta ranking-järjestykseen listaaminen on nykyajan trendi.
Yksi taidemaailman seuratuimmista listauksista on ArtReviewin vuosittainen sadan vaikutusvaltaisimman taidevaikuttajan lista Power 100. Tällä listalla Ai oli ykkösenä vuonna 2011. Sen jälkeen sijoitukset ovat olleet 3., 9. ja 15. Taiteilijakollegoista ovat ajaneet ohi Marina Abramović, Jeff Koons ja Cindy Sherman.
Vaikutusvaltaa on luonnollisesti monenlaista. Joidenkin taiteilijoiden tyylillinen vaikutus on taiteen kehityksessä erittäin voimakas, joillakin taas taloudellinen menestys näyttelee tärkeää osaa.
Taiteilijoiden poliittista vaikutusvaltaa lienee vaikeinta määritellä, koska silloin mittarit vaihtuvat määrällisistä laadullisiksi, mikä tunnetusti vaikeuttaa arviointia. Esimerkiksi yhteiskuntakriittisen taiteen tavoitteiden toteutumista on vaikea arvioida. Kuinka paljon Ain elämäntarina, jota hän on usein käyttänyt taiteensa materiaalina, on helpottanut Kiinan ihmisoikeustilannetta? Ovatko hänen Sichuanin vuoden 2008 traagisesta maanjäristyksestä kertovat teoksensa aiheuttaneet uusien koulujen rakentamista vähemmän korruptiivisesti ja paremmin materiaalein ja tekniikoin, jotta ne kestäisivät tulevia maanjäristyksiä – niin ettei tuhat koulua enää koskaan romahtaisi?
En minä vain tiedä. Poliittisena henkilönä kokisin kuitenkin tällaisen vaikutusvallan merkittäväksi mittaamisen muuttujaksi.
Vai olisiko Ain vaikutusvalta sittenkin enemmän taidemaailman sisäistä? Siellä hän on ainakin saanut mielin määrin ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa. Museot taistelevat hänen näyttelyistään. Hänen eläinrata-aiheinen pronssiveistosarjansa vuodelta 2010 myytiin Philipsin huutokaupassa liki viidellä miljoonalla eurolla. Hänen Helsinkiin rakentamansa näyttely on jo varmuudella tuomittu olemaan yleisömenestys, joka täyttää riemukkaasti museolle annetut määrällisesti mitattavissa olevat tavoitteet.
Valtaosa julkisuudesta tulee olemaan myönteistä ja suurelta osin varmasti ylistävää. Kuka älykkö nyt voisi olla ihmisoikeustaistelijan kanssa vastahankaisessa positiossa?
Ai Weiwei on kuitenkin ristiriitainen hahmo. Uhkapeliä harrastaneena hänellä on hyvä pelisilmä. Hän tekee miljoonia tuottavaa taidettaan teollisesti käyttäen apunaan mittavaa avustajajoukkoa, joka tekee työtä aikaa ja rahaa säästämättä.
Kyseessä ei ole mikään kiinalainen hikipaja. Hänen tehtaansa taitaa tuotantoluvuissa – ja varmaankin myös laadussa – päihittää Andy Warholin legendaarisen tehtaan mennen tullen. Ensin hän oli mukana suunnittelemassa Pekingin tv:stä tuttua olympiastadio-nia ja sitten hän boikotoi näyttävästi itse kisoja. Pitkästä kotiarestistaan huolimatta hän pystyi jatkamaan menestyksekkäästi kansainvälistä uraansa.
Onkin syytä muistaa, että myös Kiinan hallinto koostuu taitavista pelimiehistä, jotka osaavat säännöstellä keppiä ja porkkanaa sopivissa suhteissa – pitäen samalla sivusilmin huolta kansainvälisen yhteisön reaktioista.
Tällainen kaksoissidostilanne on tunnetusti liitetty skitsofrenian syntyyn. Hieman skitsofreenisesti olen minäkin kriitikkona suhtautunut Ai Weiwein taiteeseen. Koen törmääväni ristiriitaiseen viestintään, joka tuottaa minulle vaikeuksia toimia oikein. Näin kävi tässäkin näyttelyssä. Olin sisään tullessani varsin ennakkoluuloisesti latautunut, mutta itse taide oli kuitenkin heti tyrmäävää, viettelevää ja kiehtovaa.
Monet kollegani taidemaailmassa ovat arvostelleet HAM:in avajaisnäyttelyn valintaa ilmeisestä laskelmoinnista. Helppohan se on aloittaa yhdellä maailman kuuluisimmista nykytaiteilijoista.
Tällainen asenne on ehkä kuitenkin älyllisesti epärehellistä. Kyse ei sitä paitsi ole mistään kansainvälisistä tähteistä, joita Suomessa maailmantähdiltä aina silloin tällöin nähdään. Museon kuraattorit Erja Pusa ja Heli Harni ovat tehneet vakavissaan hyvää työtä, ja Helsingissä nähtävä Ai Weiwein näyttely on juuri tänne rakennettu ja temaattisesti vahva.
Voi tietenkin olla vähän kliseistä, että Ai päätyi juuri Suomen tapauksessa lähinnä puusta tehtyjen veistosten kokonaisuuteen – emme me kai ihan oikeasti enää ole mitään erityistä puiden kansaa.
Valinta on kuitenkin varsin toimiva. Yhdistämällä klassista kiinalaista puukäsityötä ja arvostettuja puulajeja nykymaailmaan menoon ja tematiikkaan Ai pystyy rakentamaan voimakkaita jännitteitä, joiden provokatorisuuskin on ovelan hienovaraista. Ensin tulee huumaava kauneuden ja käsityön virtuositeetin tunnistaminen ja sitten sen kanssa ristiriidassa oleva, toisinaan runollinen, toisinaan avoimen räyhäkäskin sisältö.
Näyttelyn jälkeenkin minulle jäi ristiriitainen olo. Sitten tajusin, että ehkä juuri näin pitikin käydä. Olisiko niin, että Ai Weiwei on omien skitsofreenisten elämänvaiheidensa kautta tajunnut juuri taiteen – omassa logiikassaan ja absurdiakin ymmärtäessään – olevan yksi keskeinen keino ristiriitaisesta viestinnästä johtuvista ongelmista selviämiseen, niiden käsittelyyn, niiden julkituomiseen?
Kyllä se näin taitaa olla.
Kirjoittaja on Helsingin taidemuseon johtokunnan varapuheenjohtaja (vas.).
Poliittisesti valittu johtokunta ei edusta museota eikä osallistu sen operatiiviseen toimintaan.
uutiskirje 
