Pohjoiskarjalaiset kiehuvat kiukusta. Maljan sai kuohumaan yli ministeri Anne Bernerin idea lopettaa taajamajunayhteys Joensuusta pohjoiseen ja länteen eli Nurmekseen ja Pieksämäelle. Ne rataosuudet eivät ”kannata”. Paradoksaalisesti hallituksella on kuitenkin valoisa usko siihen, että yksityisen yrityksen hoitamana samat rataosuudet olisivat loistava bisnes. Ehkä olisivatkin, keräähän yksityisbisnes ”kannattamattomalla” sote-sektorillakin miljoonavoittoja.
Tältä hallitukselta voi odottaa mitä tahansa. Niin kuin nyt tätä norminpurkua, jonka ministeri Berner ideoi vauhtiin pysäköintikiekkoa koskevista normeista. Saadaan väriä ja vaihtelua yksitoikkoiseen kiekkopysäköintiin, sitähän tässä byrokratian ongelmanratkaisuissa kiihkeimmin on kaivattukin.
Hallituspuolueiden pohjoiskarjalaiset kansanedustajat kiemurtelevat tuskasta, ja tuskaisin on täkäläinen ministeri Anu Vehviläinen, kun on yritettävä olla junayhteyksistä samaa mieltä sekä kiukkuisten kansalaisten että kuuliaisuutta edellyttävän hallituksen välillä. Monen kepulaisen ja persun tuoli keikkuu ja muutaman alta aivan varmasti keikahtaa seuraavissa vaaleissa. Kepulla on jo muutenkin vaikeuksia saada maakuntien väki uskomaan, että se toimii myös Helsingin ulkopuolisen Suomen puolesta, kun hallituksen päätökset ja avaukset säännönmukaisesti todistavat ihan muusta.
Hallituspuolueiden pohjoiskarjalaiset kansanedustajat kiemurtelevat tuskasta.
Olen asunut Joensuussa vuodesta 1986, ja siinä ajassa liikenneyhteydet ja VR:n palvelu ovat radikaalisti heikentyneet. Yöjunat Turkuun ja Helsinkiin lopetettiin, vaikka ne olivat erittäin tärkeä yhteys niin Joensuun yliopistolle kuin monille muillekin instansseille. Kulut yliopistoyhteistyöstä kasvoivat hotelliyöpymisten, päivärahojen ja kalliiden lentolippujen myötä huomattavasti.
Jos poikittaista reittiä käyttää, joutuu pahimmassa tapauksessa vaihtamaan junaa kolme kertaa ennen kuin on Turussa. Pari tuntia matkasta körötetään vanhassa, kylmässä, vetoisessa ja kolisevassa pikajunassa, jonka vessassa tarpeet tehdään radalle ja jossa matkalaisen mukavuudeksi ei ole tarjolla vesitilkkaakaan. Uusia valoisia ja nopeita taajamajunia esiteltiin länteen matkustaville pohjoiskarjalaisille hetken aikaa näytiksi, sitten palattiin taas vanhoihin pikajuniin, joihin kapuaminen on jo ponnistus eikä liikuntarajoitteiselta onnistu ollenkaan.
Eikö meillä ole olemassa joitakin asetuksia esteettömyydestä? Eikö ympäristölainsäädännössä ole mitään pykälää radalle kakkimisesta? Tätä olen ihmetellyt vuosikaudet.
Moderni juna on matkustusvälineistä miellyttävin, ja junassa ja asemilla kohtaa Suomen palvelualtteimman ja ystävällisimmän henkilökunnan, mutta vanhaan kalustoon ei ole luottamista. Tästä minulla on karvaita kokemuksia. Aika monta kertaa on istuttu tyssänneen junan kylmässä vaunussa odottamassa joidenkin irronneiden piuhojen yhdistämistä tai että tulisi bussi, jolla matkaa pääsee jatkamaan.
Korpiprovinssin väki on vähään tyytyvää, kun on vähään tottunutta. Siksi se pitää kiinni nykyisestä vaatimattomastakin junayhteydestä rintamaille. Ei kuitenkaan ole mikään ihme, että monet ovat vaihtaneet nykyisin niin halpaan bussiin, jolla esimerkiksi matka Helsinkiin kestää kahdeksan tuntia, mutta maksaa alimmillaan vain 25 euroa. Ja bussilla pääsee vielä saman päivän tietämiin takaisinkin, kun taas viimeinen juna Helsingistä Joensuuhun lähtee jo 18.12. Hotellit ovat tulleet työmatkalaiselle tutuiksi.
Infrastruktuurin ylläpitäminen kuuluu valtion velvollisuuksiin, sillä kansa kustantaa sen veroillaan. Valtio ei ole yritys eikä mekanismi, valtio on ihmisten yhteisö, organismi. On alueita, joita ei voi jättää bisneksen huoleksi ja yksi niistä on infrastruktuuri. Melkein kaikesta on jo tehty bisnestä, kansalaisten – ja jatkuvasta talouskriisistä päätellen myös valtion – etua vastaan. Verotus on vielä avaamatta vapaalle kilpailulle, mutta jos suuntaus jatkuu, sekin varmaan kohta yksityistetään halvimmin homman hoitavalle pörssiyhtiölle. Terveyden ja vanhustenhoidosta lähtien monet asiat, jotka valtiolle eivät ole ”kannattaneet” näyttävät yksityisinä tuottavan kymmeniä miljoonia, samalla kun yksityistäminen ei millään sektorilla näytä vähentäneen valtion menoja, ja kansalaisten verotaakkakin vain kasvaa.
”Minulla menee huonosti, sinulla menee huonosti, kaikilla menee huonosti, mutta joillakin menee hyvin”, runoili runoilija hyvinvointivaltion rakentamisen aikoina, jotka toki olivat parempia kuin nykyiset. Infrastruktuuri rapautuu, palvelut heikkenevät, koulutus taantuu ja tuottaa yhä enemmän pudokkaita ja syrjäytyneitä, työttömyys kasvaa, köyhyysrajan alapuolelle jää yhä enemmän ihmisiä, leipäjonot pitenevät, ilmapiiri kylmenee ja asenteet kovenevat sekä oman maan vähäosaisia että muualta tulevia hädänalaisia kohtaan.
Uutiset kertovat, että suomalaisten lasten puheenkehitys on pahasti taantunut, kolmevuotiaatkaan eivät osaa kuin yksittäisiä sanoja. Syy: vanhemmat eivät puhu lapsilleen, vaan keskittyvät mobiililaitteisiinsa. 16–65-vuotiaista suomalaisista 600 000 omaa niin heikot luku- ja laskutaidot, että niillä ei selviä arjessa. Tämän hälyttävän totuuden kertoo tuore OECD:n raportti. Kansalla on paha olla: joka kolmas työkyvyttömyyseläkkeen saaja jää eläkkeelle mielenterveyssyistä. Mielenterveysongelmat aiheuttavat valtiolle viiden miljardin kulut vuosittain, mutta ongelmien ehkäisyyn ei juuri kiinnitetä huomiota.
Poliittiset päättäjät elävät kuplassaan ilman kosketusta kansalaisten todelliseen elämään. He eivät katso maailmaa vaan lukuja papereissaan. Niistäkin näkee, että suunta on huono, mutta hallituksen mielestä se paranee, kun mennään samaan suuntaan vieläkin pidemmälle. Hallituksen politiikka on kivikovaa, siinä ei ole muuta pehmeää kuin ministerien puheet.
Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.
uutiskirje 
