Onko naisen oltava alasti päästäkseen taidemuseoon, kysyi feministinen taiteilijaryhmä Guerrilla Girls kuuluisassa julisteessaan. Julisteessa on Jean Auguste Dominigue Ingres’n, niinikään kuuluisa maalaus, Suuri odaliski (1814), jossa nainen makaa alasti sinisellä sohvalla.
Osittain samaa kysymystä pyöritellään Sara Hildénin taidemuseon näyttelyssä Aseina huulipuna ja kyyneleet?
Yhdessä teoksessa (Edward Kienholz: Uudestisyntyminen, 1973) flyygelin koskettimilla makaa raskaana oleva, alaston nainen. Kaikkien soitettavana?
Onko ”naistaiteelle” ripustettava erikoisnäyttelyitä?
Näyttelyn julisteessa on Chantal Joffen Alaston omakuva uudella sinisellä sohvalla (2013), jota voi pitää jonkinlaisena vastauksena Ingres’n teokselle.
Alastomia ja puolialastomia naisia on kuvattu taiteessa maailman sivu. He ovat olleet katseen kohteena. Rakastavan, haluavan, halveksivan tai vihaavan.
Joffe kuvaa itsensä arkisesti, riisuttuna kaikesta eksotiikasta tai viettelevyydestä.
Naistaiteilijoita
ja taiteilijoita
Näyttelyn nimi juontaa juurensa Aku Ankan taskukirjassa julkaistuun tarinaan Pyssyllä ei rahaa saa.
Aku, Iines ja Roope väittelevät ja Iines kysyy ”Emmekö muka tunne aseita?”, mihin Roope vastaa vähättelevästi ”Teidän aseenne ovat huulipuna ja kyyneleet. Kyllä me sen tiedämme.”
Niin sarjakuvaseikkailu kuin näyttelykin esittelee – ja kyseenalaistaa – naiseuteen liittyviä stereotypioita. Aihettaan näyttely lähestyy ensisijaisesti naistaiteilijoiden teosten kautta.
Näyttelyn alaotsikko on naiseuden moninaisuus. Se herättää kiinnostuksen, mutta nostattaa myös ihokarvoja:
Onko ”naistaiteelle” ripustettava erikoisnäyttelyitä? Onko naistaiteilijan ensimmäinen ominaisuus yhä hänen sukupuolensa? Tulkitaanko naistaiteilijoiden töitä aina kuvina naiseudesta?
Vastaus vaikuttaisi olevan kyllä.
Purevan äidin syli
Näyttelyn teemoja ovat naisille suunnatut kulutustavarat, arkeen ja kodinhoitoon liittyvät mielikuvat, ihmissuhteet sekä katsominen ja ennen kaikkea katseen kohteena oleminen. Naiseutta esitellään niin muotokuvien kuin omakuvienkin kautta.
Yhtenä teeman nousee esiin äitiys. Henry Mooren suurikokoinen veistos Lepäävä äiti ja lapsi on muodoltaan orgaaninen ja koskettamaan houkuttava. Silmä silittää teoksen pintaa. Sen äärellä on levollinen olo.
Tyystin toisenlaista äitiyttä kuvaa teoksissaan Elina Merenmies. Hänen maailmansa on painajainen, jossa pehmoleluilla on terävät hampaat.
Juuret ja oksat kurottavat ja tarttuvat kiinni eikä hirviömäisellä äitihahmolla ole silmiä lainkaan. Vain ammottava suu. Äitiyttä raadollisimmillaan.
Monipuolisesti, monimuotoisesti
Näyttelyn teokset edustavat erilaisia taidemuotoja ja -suuntauksia. Anu Tuomisen Nälkämaa-sarja koostuu käytetyistä, kuluneista haarukoista ja veitsistä.
Muita taiteilijoita ovat muun muassa Mariko Mori, Ellen Gallagher, Mari Rantanen, Anna Retulainen, Nina Roos, Stiina Saaristo, Mari Sunna ja Kristiina Uusitalo.
Näyttelyssä esitellään myös muutamia miesnäkökulmia (mm. Teemu Mäki ja Kari Vehosalo) aiheesta. Mäen töissä esiin nousee myös etnisyyden teema.
Ajallisesti näyttely liikkuu Georges Rouault´n vesivärityöstä Portto (1905) kokoelman uusimpaan teokseen; Marianna Uutisen maalaukseen From the Series Plastic Sky 10 (2015).
Näyttelyn voi katsella monenlaisten lasien läpi. Muuttaako tieto taiteilijan sukupuolesta teoksen tulkintaa? Onko jokin taidesuunta ”miehisempi” kuin toinen?
Miten omat naiseuteen liittyvät ajatukset, kokemukset, stereotypiat, toiveet tai pelot vertautuvat esillä oleviin teoksiin? Kokeile itse.
Aseina huulipuna ja kyyneleet? Moninainen naiseus. Teoksia Sara Hildénin säätiön kokoelmasta 17. 1. 2016 saakka Sara Hildénin taidemuseo, Tampere.
uutiskirje 
