Kävimme puolison kanssa katsomassa Roy Anderssonin uusimman elokuvan Kyyhkynen oksalla istui, olevaista pohtien. Maineikas leffa palkittiin ensimmäisenä ruotsalaiselokuvana Kultaisella leijonalla Venetsian elokuvajuhlilla viime vuonna.
Sadan hengen saliin kertyi neljä katsojaa. Se ällistytti. Tämäkö on elävä todistus sille äskettäiselle tutkimustulokselle, että Pohjois-Karjalassa kiinnostus kulttuuriin on maan vähäisintä? Olo koheni, kun muutamaa päivää myöhemmin Venäläisen elokuvan viikolla Aleksandr Mittan elokuva Chagall – Malevitsh täytti saman salin viimeistä paikkaa myöten, vaikka se oli tekstitetty englanniksi.
Roy Anderssonin leffat ovat kyllä vaikeita. Niissä ei ole helposti seurattavaa juonta, niiden estetiikka on tyrmäävä, ja kuvanlukutaitoa on oltava, jotta ohjaajan aika lohduton näkemys ihmisenä olemisesta aukeaisi.
Kaiken järjen mukaan nimenomaan huonoina aikoina kulttuuria pitäisi tukea.
Vajaan 200 000 asukkaan väkilukuun nähden kulttuurin tarjonta on Pohjois-Karjalassa runsasta. Ilosaari-rock, Lieksan vaskiviikko, Rääkkylän Kihhaus ja Joensuun kirjallisuustapahtuma ovat yli maakuntarajojen tunnettuja. On paikallisia kirjallisuus- ja musiikkitapahtumia, erinomaisia kirjastoja, lukuisia kesäteattereita, kuvataideharrastusta joka kunnassa. Taidemuseo on maaseutukaupunkien parhaita. Kaupunginteatteri käy läpi kriisiä, joka näkyy myös yleisömäärissä, mutta tilanne on rauhoittumassa. Kaupunginorkesteri on hyvässä iskussa ja vetää vähän väliä 600 hengen salin täyteen taidemusiikin ystäviä, eikä ainoastaan meitä harmaapäitä.
Kohta 60 vuotta täyttävä Ukri ry on maan toiseksi vanhin kirjoittajayhdistys ja yksi suurimmista. Taidelaitoksia tukevat Teatterikerho, Kaupunginorkesterin ystävät, Taidemuseon ystävät ja Oopperan ystävät. Jazzille on oma kerhonsa. Maailman huippuoopperoista voi nauttia myös elokuvateatterissa ulkomaisten oopperatalojen huippuesityksinä. Kaupungissa toimii monikulttuurisuusyhdistys Jomoni, ja kulttuuri ja taide yhdistävät paikallisia ja maahanmuuttajia muuallakin maakunnassa. On humanistisille aloille painottuva yliopisto, lasten kuvataideoppilaitos ja konservatorio ja luovien alojen kursseja niin kansalaisopistoissa kuin ammattioppilaitoksissa ja muissa opistoissa. Lukupiirejä on pelkästään Joensuussa varmaan kymmeniä.
Joskus tuntuu käsittämättömältä, miten näin pienestä väestöstä löytyykin porukkaa joka paikkaan ja miten vähin voimin jotkut paikkakunnat onnistuvat tuottamaan monipuolista kulttuuria. Tutkimukseen on kuitenkin uskominen ja jumbon osaan tyytyminen, vaikka käytännön elämässä ei moista passiivisuutta olisi havainnutkaan.
Kyvyistä ja kiinnostuksesta ei ole puutetta, puute on rahasta, joka osaltaan helpottaisi kansalaisten harrastamista. Joensuu on palkannut kulttuurivalmentajan opastamaan kokematonta kulttuurin hienouksiin, mutta vähän se auttaa kylien autottomia. Bussit kulkevat harvakseen ja kulttuuritapahtumiin mielivien kannalta vääriin aikoihin. Junaliikenne on vielä harvempaa ja uhkaa loppua kokonaan. Valmentaja on varmaan kelpo idea, mutta hänen tuekseen tarvittaisiin kulttuurikuljetuksia ja avokätisesti kaikenikäisille jaettavia kulttuuriseteleitä.
Kysymys ei ole isoista rahoista, sillä kulttuurisektori vie kuntien budjetista hyvin kapean siivun ja sekin on vaarassa kaventua. Maa ei pelastu kulttuuria kurjistamalla. Kaiken järjen mukaan nimenomaan huonoina aikoina kulttuuria pitäisi tukea. Tahtoa siihen ei näytä olevan sen paremmin kuntien kuin valtionkaan taholla.
Kansan kulttuuriharrastuksesta tehdään tutkimuksia, mutta kiinnostavaa olisi tietää myös päättäjien kulttuuritietämyksen tasosta ja harrastuneisuudesta. Ministerit juoksevat maratoneja, rakentavat taloja, metsästävät ja fanittavat Jari Sillanpäätä, mutta mitä he lukevat? Mitä kansanedustajat ja valtuutetut lukevat? Kuinka usein käyvät konserteissa, teatterissa, taidenäyttelyissä, kirjallisissa tapahtumissa? Mikä rooli taiteella ylipäätään on heidän elämässään? Jos taiteella ei ole itselle mitään roolia, on helppo ajatella, ettei se niin tärkeää ole kenellekään.
Muuallakin kuin meillä korpiprovinssissa taidetta haukutaan elitistiseksi ja sen harrastajia eliitiksi, ja jokainen eliitin turhanaikaiseen ajanvietteeseen uhrattu sentti on pois sairaitten, vanhusten ja köyhien hoidosta.
Eräänlaista eliittiä kulttuuriväki onkin, mutta rahaeliitti se ei ole. Sekin on tutkittu. Jos kulttuuri kiinnostaa, se kiinnostaa ihmistä asuinpaikkaan, ikään ja tuloluokkaan katsomatta, todistaa parin vuoden takainen Suomen Kulttuurirahaston teettämä tutkimus. Sen mukaan lähes puolet suomalaisista pitää kulttuuria elämässään merkittävänä asiana.
Monin tutkimuksin on todistettu kulttuurin elämänlaatua parantava, terveyttä ylläpitävä ja elinikää pidentävä vaikutus. Hyvät vaikutukset näkyvän silloinkin, kun harrastus on passiivista eli taiteen vastaanottamista, ei omaa luova työtä tai harrastusta. Huonokuntoisten, jopa muistisairaiden vanhusten elämän kohentaminen taide-elämysten avulla on tuottanut ällistyttäviä tuloksia. Taideterapian tehokkuus tunnetaan. Kehitysvammaiset taiteen harrastajat menestyvät, eivät vain viihdemusiikin vaan myös kuvataiteen, teatterin ja tanssin alueella. Suomalaisten ja maahanmuuttajien kommunikaatiota, keskinäistä ymmärrystä ja empatiaa kulttuurin avulla voi lisätä merkittävästi. Taide on hyvä kotouttamisen väline maahanmuuttajille, mutta se on myös hyvä väline kasvattaa meitä suomalaisia eroon ennakkoluuloistamme ja peloistamme tänne tulevia kohtaan.
Tämä ei tarkoita sitä, että kulttuuri vähine rahoineen siirrettäisiin lähemmäksi sosiaalisektoria ja keskitettäisiin taiteen tukea sosiaalisia päämääriä palveleviin projekteihin. Perustuslaki takaa taiteelle autonomisen aseman ja taiteilijalle ilmaisuvapauden. Työnjako on selvä: hallinto pitää huolen rahasta, taiteen sisällöistä huolehtivat ne, jotka taidetta tekevät.
Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.
uutiskirje 
