Lasten filosofointi olisi oiva oppiainepohja yhteiselle etiikan opiskelulle. Sen sijaan Ritva Hujasen ”katsomusaine” (KU 30.10.) loukkaisi ateistien ihmisoikeuksia.
Uskonnot hylkäävät tieteen todellisuuskäsityksen. Siksi uskonnon opetus ei ole koulun tehtävän mukainen, vaan se olisi lakkautettava. Uskova voisi silti kokea saavansa apua rukouksestaan. Ottamalla lapsensa siihen mukaan hän opettaisi tälle uskontonsa.
Näin uskonnon kouluopetus voitaisiinkin lopettaa. Jokainen saisi sitten syyttää tai kiittää yksin vanhempiaan sen mukaan, olivatko nämä halunneet opettaa hänet uskovaksi vai uskonnottomaksi. Koulu olisi neutraali, oppilaat toisistaan erottelematon paikka.
Uskonnonopetusta ei pidä yrittää häätää, ellei voima siihen riitä. Yhteinen katsomusaine olisi vain uskonnonopetuksen pakottamista uskontotietona kaikille. Valtakirkko Opetushallitus tukenaan takaisi, että oppiaine sinällään tuottaisi lapsissa kirkon uskoa. Vähemmistöuskonnot tyytyisivät vähäisiin osiinsa.
Missä edes syntyisivät katsomusaineessa tarkastellut uskonnolliset katsomukset elleivät samassa aineessa? Harvemminhan ne ovat oikeasti kotoa lähtöisin.
Uskonnottoman katsomuksen aito esittely taas vaatisi opetuksen läpäisevän uskontokritiikin, joka ei kouluun kävisi. Ateistit kärsisivät opetuksen valheellisesta ajanhukasta. Ateistivanhempien olisi pyrittävä oikaisemaan koulun opetusta. Silti lapseen kerran ujutettua uskontomatoa he eivät ehkä saisi enää lähtemään. Ateistiksi lopulta päätyvä oppilas joutuisi myös mielipahalla muistamaan joutumistaan uskonnon harhauttamaksi.
Ateistien olisi täten voitava saada vapautus. Koska oppiaine ei katsoisi oppilaan mahdollisia uskonnollisten yhdyskuntien jäsenyyksiä, osallistuminen olisi kaikille vapaaehtoista.
Mutta kirkko ehkä vaatisi osallistumispakon mainettaan mustaten. Pakko veisi Suomen aikaan ennen vuoden 1922 uskonnonvapauslakia. Tämä laki taas irrotti Suomen muista Pohjoismaista sallittuaan kirkosta eroamisen ja kirkkoon kuulumattomien uskonnonopetuksesta vapautumisen. Kansakoulussa vain vähän, oppikoulussa ei lainkaan opetettu korvikeaine oli 1985 peruskoulussa muutettava sen uskonnollisesta sisällöstä YK:n ihmisoikeuskomitealle tehdyn kantelun johdosta sekulaariksi elämänkatsomustiedoksi. Siinäkin maamme poikkeaa edukseen muista Pohjoismaista.
Pakollisesta ei-sekulaarista oppiaineesta kansainvälisiin ihmisoikeuselimiin kanneltaessa olisi vedottava juuri tähän historiataustaan.
Valitettavasti on pohdittava sitä, että tuollainen pakollinen oppiaine paitsi syntyisi, myös jäisi. Suomi kävisi mahdottomaksi maaksi kasvattaa lapsia. Katse kääntyy Viroon, jossa ei ole pakollista uskonnonopetusta, jos lainkaan. Missä vaiheessa olisi ryhdyttävä varmuuden vuoksi tukemaan Viroa Suomen sijasta?
lehti 