Ilmastoneuvotteluissa on kyse oikeudenmukaisuudesta

Periaatteessa on laajasti hyväksytty näkemys, että vaurailla mailla on suurempi vastuu ilmastonmuutoksen torjumisessa kuin köyhillä. Tämä tunnetaan ilmastoneuvottelujen kielessä ”yhteisenä, mutta eriytettynä vastuuna”.

Kehittyneet maat ovat teollistumisen alkuajoista lähtien vaurastuneet fossiilisten polttoaineiden varassa toimivalla taloudella ja ne tuottavat yhä enemmän päästöjä kuin kehitysmaat.

Toisaalta on selvää, ettei maapallo kestäisi sitä, jos kehitysmaiden elintaso kohoaisi teollisuusmaiden tasolle kuluttamalla samalla tavalla fossiilista energiaa. Siksi teollisuusmaiden pitäisi tukea kehitysmaiden edistymistä vähähiiliseen energiaan nojautuen.

Ilmasto-oikeudenmukaisuuteen liittyvät periaatteet törmäävät vaikeuksiin heti, kun kauniiden puheiden lisäksi pitäisi laittaa peliin ihan oikeaa rahaa. Paljon vahvemmin elää julkilausumaton periaate ”vastuuta on pyrittävä työntämään muiden niskoille ja mahdollisimman kauas tulevaisuuteen”.

Jako teollisuus- ja kehitysmaihin

Ilmasto-oikeudenmukaisuudessa on kysymys erityisesti kolmesta asiakokonaisuudesta: päästövähennyksistä, ilmastorahoituksesta ja korvauksista.

Kioton sopimuksessa 1997 asetettiin velvoittavia päästövähennyksiä vain teollisuusmaille. Kuitenkin Yhdysvallat, joka tuolloin vielä oli suurin päästäjä, ei koskaan ratifioinut sopimusta.

Nopeasti teollistunut Kiina on nyt päästäjänä ohittanut Yhdysvallat, mutta se luetaan yhä kehitysmaaksi. Ilmastoneuvotteluissa se toimii kehitysmaiden G77-ryhmässä.

Kun vielä osa teollisuusmaista jättäytyi pois Kioton toisesta sopimuskaudesta, kattavat velvoittavien vähennysten piirissä olevat maat enää kymmenisen prosenttia maailman päästöistä.

Pariisissa tavoiteltava sopimus, joka astuisi voimaan vuonna 2020, ei enää perustu vähennyskiintiöihin, vaan jokainen maa on määritellyt itse, mitä se voisi tehdä.

Pariisissa käydään kiistaa siitä, miten näiden ”aiottujen kansallisten panosten” tulkitaan sitovan esittäjiään.

Vapaamatkustajat ja sijaiskärsijät

Jako teollisuus- ja kehitysmaihin tehtiin jo Rion puitesopimuksessa vuonna 1992. Länsimaat ovat pyrkineet siitä jo pitkään eroon.

Jakoon sisältyy se todellinen ongelma, että kerran kehitysmaan aseman saaneet pitävät tiukasti statuksestaan kiinni. Ilmastoneuvotteluissa luetaan edelleen kehitysmaiksi Kiinan ohella esimerkiksi kaikki Latinalaisen Amerikan maat sekä vaikkapa Saudi-Arabia, jonka henkeä kohti laskettu bkt on korkeampi kuin Suomessa.

Kaikkiaan G77-ryhmään kuuluu 134 maata. Suurin osa niistä on toki aitoja kehitysmaita. Ne joutuvat helposti sijaiskärsijöiksi kehittyneiden maiden ja vapaamatkustajien kiistellessä.

Jako heijastuu myös ilmastorahoituksesta käytävään kiistaan, jota tarkasteltiin lähemmin viime Viikkolehdessä. Teollisuusmaat eivät halua muuttaa lupauksiaan 100 miljardin dollarin vuosittaisesta ilmastorahoituksesta sitoumuksiksi, eivät tälle vuosikymmenelle eivätkä vuoden 2020 jälkeiselle ajalle.

G20-maiden kokouksessa viime viikolla työnnettiin kysymys ilmastorahoituksesta kokonaan sivuun.

Kiista vahinkojen korvaamisesta

Oikeudenmukaisuuteen liittyy myös niin sanottu ”loss and damage” -kiista. Vakiintuneena suomennoksena puhutaan ”vahingoista ja menetyksistä”.

Ilmaston lämpenemisen vaikutukset tuntuvat jo monissa maissa. Eniten kärsivät köyhimmät eli ne, jotka kaikkein vähiten ovat ilmastonmuutoksesta vastuussa. Lisäksi vaurailla mailla on paremmat edellytykset suojautua riskeiltä.

Kehitysmaat ja monet kansalaisjärjestöt ajavat ilmastosopimukseen pysyvää mekanismia, jolla haittoja korvattaisiin köyhille maille. Kysymys on erityisen tärkeä köyhimpien maiden LDC-ryhmälle sekä pienten saarivaltioiden ryhmälle (AOSIS).

Maailmanpankki julkisti äskettäin raportin, jonka mukaan ilmaston lämpeneminen uhkaa suistaa 100 miljardia ihmistä äärimmäiseen köyhyyteen.

Ilmastonmuutos on raportin mukaan jo aiheuttanut satojen epäonnistumista, luonnontuhoja, korkeampia ruuan hintoja ja vedestä leviävien sairauksien lisääntymistä.

LDC-ryhmää johtava Angolan Giza Gaspar-Martins sanoi lokakuussa, että vaikka lämpeneminen saataisiin rajattua kahteen asteeseen, olisi ruokaturvallisuus, ekosysteemit ja talouskehitys uhattuna 48:ssa haavoittuvimmassa maassa.

Harkitsemattomista toimista lisähaittaa

Kehittyneet maat vastustavat korvausmekanismin luomista. Esimerkiksi Yhdysvaltain pääneuvottelija Todd Stern on sanonut, että Yhdysvallat hyväksyy vahingot ja menetykset ”ajatuksena”, mutta ”ei voi hyväksyä vastuita ja korvauksia sopimukseen”.

Pariisin luonnostekstissä ei ole mainintaa korvauksista. Kehitysmaiden edustajat ovat sanoneet, että asia on kynnyskysymys kokouksessa. Mutta myös useiden teollisuusmaiden vastarinnasta on odotettavissa tiukkaa.

Maailmanpankin raportissa korostetaan, että ilmastotoimet on nivottava yhteen köyhyyden vähentämisen kanssa eikä niiden pidä aiheuttaa uusia haavoittuvuuksia.

Raportin mukaan huonosti suunniteltuina ilmasto-ohjelmat voivat jopa tuhota vuosikymmenien työn ihmisten nostamiseksi köyhyydestä. Esimerkiksi huonosti kohdennetut ympäristöverot voivat iskeä kovimmin köyhimpiin.

Raportissa muistutetaan myös, että syyskuussa YK:n yleiskokous asetti tavoitteeksi köyhyyden hävittämisen ”kaikissa muodoissaan” vuoteen 2030 mennessä.

Heikoimmillaan harkitsemattomat toimet voivat olla huonoja sekä ilmaston että köyhien kannalta, kuten esimerkiksi sademetsän raivaaminen palmuöljyplantaaseiksi biopolttoaineita varten.