Reijo Pipisen elämä arskana

Helsinkiläinen Reijo Pipinen löysi itsensä seisomassa pihalla kahden muovikassin kanssa 15 vuotta sitten. Puoliso oli saanut tarpeekseen ja Pipinen sai yllätyksekseen lähteä kotoa.

Tilanne oli uusi vaiheikasta mutta turvallista elämää viettäneelle viisikymppiselle miehelle. Ensimmäistä kertaa hänellä ei ollut perhettä, jonka kanssa elää ja asua.

– Eniten kaihersi se, että lapset jäivät sinne, hän sanoo.

Harva kestää ilman viinaa

Pipinen oli asunnoton neljä vuotta. Samalla aiemmin asiansa hoitanut entinen urheilija, Sirola-opiston opiskelija, kuuden lapsen isä, luottamusmies ja automaalari sukelsi pulloon. Kun hän kiertää asunnottomuusajan majapaikkojaan Kansan Uutisten kanssa joulukuisessa Helsingissä, hän osoittaa humalassa olevaa arskaa. Pipinen kutsuu katujen miehiä arskoiksi.

– Aika pitkään on tainnut mennä huonosti. Toivottavasti ei putoa ratikkakiskoille, Pipinen sanoo.

– Useimmilla on tuttipullon. Harva kestää asunnottomuutta ilman viinaa.

Sama käy ilmi Vailla vakinaista asuntoa -yhdistyksen kahvilassa Kurvissa, kun Vesa tulee kertomaan, että hän olisi hyvä haastateltava. Kaksi vuotta kadulla puolison kuoleman jälkeen. Häneltä pääsee itku, kun hän näyttää kuvia haudalta.

Viime viikolla katkolle ei huolittu, käskettiin tulla huomenna uudelleen selvin päin. Ei onnistunut silloinkaan, koska huomenna Vesalla oli veressä 4,5 promillea.

– Ja mä luulin olevani selvin päin. Puolikkaan Doriksen join aamupalaksi.

Päivät kuluvat ratikoissa.

–Sightseeinkiä, ees taas ees taas.

Yöt Vesa käy nukkumassa Hietaniemenkadun palvelukeskuksessa, jos sinne mahtuu.

– Ai mitä mä toivon elämältä? En mä toivo yhtään mitään. Tai ehkä uutta rakkautta. Rakkautta mä toivon.

– Entäs se katko?

– Pitää puhaltaa nollat. Se on kuule pikkusen vaikeeta.

Jouluna elämä on samanlaista.

– Sightseeinkiä. Ettei tarvi palella ulkona.

Myös Pipinen ajelee ratikalla.

– Tykkään käydä katsomassa Kaivopuiston rantaa. Ja näen kundeja. Muut matkustajat paheksuvat arskajengiä.

Varoitustili täyttyi

Pipiselle sänky järjestyi ensimmäiseksi asunnottomuusviikoksi siirtolapuutarhamökistä. Sen jälkeen hän vietti yöt Kalkers-kahvilassa pöytään nojaillen tai Sahaajankadun miesten asuntolassa ja kävi päivät töissä automaalarina. Potkuthan siitä seurasivat.

Sitten meni kolmisen kuukautta yhden Joken kämpässä, kunnes Pipinen sai kaupungin asunnon Jakomäestä.

– Onneksi olin hakenut asuntoa silloin, kun vielä kävin töissä. Piti olla paikka, jossa tavata lapsia. Kaksi ja puoli vuotta pystyin pitämään asunnon. Varotustili täyttyi, juominen oli yltynyt sellaiseksi.

Oli asuntoloiden vuoro: Sahaajankatu, Nubis Punavuoressa, Alppikatu eli Rälläkkä.

2004 elokuussa asuntolat ahdistivat niin, että Pipinen hakeutui katkolle ja vietti kaksi kuukautta Tervalammen hoitolaitokseen. Hän palasi kadulle ja pohjalle.

– Keväällä löysin itseni Sahaajankadun ensisuojan lattialta, takki tyynynä. Yksi sunnuntai ajattelin, että kuolen tähän touhuun.

Hän hakeutui sitten Loviisaan Syväpuro-yhteisöön, jossa arskat yrittävät pysyä pois kadulta ja irti viinasta. Siellä hän vietti kaksi vuotta ja neljä kuukautta.

Pipinen sai puolen vuoden aikana kaksi kolmen päivän lomaa Syviksestä.

– Oli loma, tietysti juotiin. Soitin turpaani yhdelle virolaiselle ja se hermostui ja vetäisi keskikaljapullolla päähän. Mulle laitettiin 15 tikkiä päähän ja ajattelin, että nyt saa riittää.

Pipinen meni AA-ryhmään ja lopetti juomisen. Siitä on nyt kymmenen vuotta.

Asuntola ei ole koti

Pipinen ei juurikaan ollut ihan kadulla.

– Asuntoloissa. Mä kävin hetken niissä nukkumassa, että jaksoin taas. Kävelin katuja ylös ja katuja alas.

Ravinto koostui kahvin kanssa saaduista sokeripaloista tai omenasta.

– Liikuin koko ajan. Paikallaan ei pystynyt olemaan. Mulla tippui paino 90 kilosta 67 kiloon vajaassa vuodessa.

Asuntola ei ole mikään koti.

– Nubiksessa mä asuin ensin salissa, 12 ukkoa samassa. Sitten pääsin yläkertaan kanahäkkiin, jossa oli pahviseinillä tehty kahden hengen lokeroita. Ne oli ylhäältä auki ja kaikki kuului. Sinne pääsi kiipeämään kuka tahansa. Mitään tavaraa sinne ei voinut jättää. Nukuin siellä kolme neljä tuntia yössä.

Jäljellä olevia asuntoloita on nyt kunnostettu. Jokaisella asukkaalla on oma huone ja keittomahdollisuus, jopa oma suihku ja vessa.

Joulu on paha rasti

– Joulu on asunnottomalle paha rasti, koska silloin olet entistäkin enemmän yksin. Kaikki paikat on kiinni. Kuljet stadissa ja katsot ikkunoihin, joiden takana ihmisillä on jouluvaloa ja lämpöä ja hienot tarjoilut tai vähemmän hienot, mutta joka tapauksessa. Ja itse olet kadulla ja sulla on perhesiteet poikki, se on todella paha paikka. Niitä jouluja ei onneksi kauheen monta tullut.

– Nyt olen paistanut kinkun systerin luona Lahdessa hänen kanssaan monena vuonna. Niin teen tänäkin jouluna.

Loppu hyvin

Nyt Pipisellä on omat avaimet, oma ovi ja oma asunto, ollut jo kuusi vuotta. Sinne hän kulki tukiasunnon kautta.

Oltuaan kymmenen vuotta työttömänä Pipinen pääsi vielä töihinkin, Vailla vakinaista asuntoa -yhdistyksen projektityöntekijäksi, tukihenkilöksi asunnottomille ja kokemusasiantuntijaksi. Hän jäi sieltä eläkkeelle lokakuussa.