Kirjailija Juha Mannerkorven syntymästä tuli kesällä kuluneeksi sata vuotta ja kuolemasta syyskuussa 35 vuotta. Mannerkorpi oli persoonallinen lyyrikko, prosaisti ja kuunnelmakirjailija; hänet palkittiin myös ranskalaisen kirjallisuuden suomennoksistaan.
Mannerkorpi työskenteli lähes 40 vuotta insuliinipiikkien varassa. Hän jalosti teoksensa usein sairauksistaan, mutta osasi myös nauraa kärsimysten läpi: ”Tukka lähtee, hampaat lähtee, jää pelkkä persoonallisuus.”
Harvakseltaan ja harkiten julkaissut Juha Mannerkorpi (1915–1980) debytoi vuonna 1946 runokokoelmalla Lyhtypolku (Otava) , ja vielä 1971 ilmestyi yhteiskuntakriittinen runokokoelma Mielipiteet (Otava). Valittujen runojen lisäksi tekijän lyriikkaa löytyy myös kirjallisena äänilevynä.
Kipu, kapina ja kaipuu ovat kirjailijan työkaluja.
Mutta kirjailijan päätuotanto muodostuu proosasta (romaaneja, novelleja, ”hämähäkkejä”, lastuja) sekä draamasta (näytelmät, kuunnelmat, monologit) ja suomennoksista. Viimeisimmästä teoksestaan Päivänsinet (Otava 1979) hän sai kahdeksannen valtionpalkinnon.
Mannerkorvelle pieni oli ison kuva. Kirjailija karttoi henkistä keskinkertaissuutta – teosratkaisut ovat omintakeisia ja odottamattomia, ja hänen henkilöittensä elämä kiertyy merkillisten ongelmakenttien reunamille. Heidän osanaan on usein metafyysinen yksinäisyys ja tuska. Kai Laitinen on sanonut Mannerkorven tutkivan ihmisen elinehtoja julmassa ja arvaamattomassa maailmassa, jonka arvaamattomimman kohdan muodostaa ihminen itse.
Mannerkorpi jalosti kaunokirjalliset teoksensa sairauksistaan. Hän kärsi lähes neljä vuosikymmentä ja rakensi kokemuksistaan esteettisen suodattimen avulla persoonallista sanataidetta.
Mikään suuren yleisön suosikkikirjailija Mannerkorpi ei ollut, mutta valistunut lukijapiiri arvosti hänen pienimuotoisia teoksiaan. Mannerkorvelle myönnettiin monia julkisia tunnustuksia niin kirjailijana kuin suomentajanakin. Nyt hän lepää Honkanummen hautausmaalla.
Punakaalin päätä millin siivuina
Mannerkorven Viilut vuodelta 1966 on ainoa kuunnelma Suomessa, joka on prässätty äänilevyksi (Otavan kirjallinen äänilevy 46). Vinyylikiekko on suora kopio radiosovituksesta. Kuunnelma edusti Yleisradiota Prix Italia –kuunnelmakilpailussa Ravennassa 1967, ja sitä esitettiin myös Kölnin, Stuttgartin ja Belgian radioissa 1960-luvun loppupuolella.
Hirtehisen teoksen viisikymppinen miespäähenkilö varastaa auton rakastuttuaan päätä pahkaa tuntemattomaan naiseen, jonka luo hän kiirehtii treffeille Haaksirikkoisten patsaalle. Miehellä ei ole ajokorttia eikä hän osaa ajaakaan, ja tietenkin hän rysäyttää kolarin.
Sairaalassa mies pannaan makkaraleikkuria muistuttavaan koneeseen. ”Kato piru noita väkäsiäkin. Kyljessä kiinni. Ja sinne mennä sytkytetään kuin makkara vaan, pekonimakkara, siivu ja siivu”, pesijä juttelee viilujen huuhtojalle.
Kun kone viiluttaa päätä, lääkäri kytkee erikoiskuulokkeet ja tarkkailee potilaan kokemuksia. ”Ihan kuin punakaalin päätä millin siivuina.” Potilaan houreet taltioidaan magnetofoninauhalle. Lapsuuden, nuoruuden ja varusmiesajan seksuaaliset traumat tulevat päivänvaloon kuin psykoanalyysissa.
Lopulta viilut pestään kunnolla, ja mies liimataan uudelleen kasaan. Diagnoosi on pätemistarpeen tukos. Lääkäri määrää 0,01:n terällä hoidetun ja aivopestyn potilaan huvipuistoon sähköautoradan vartijaksi.
Vaikuttavia kuunnelmia – narkoosia ja fantasiaa
Juha Mannerkorpi syntyi 1915 Ashtabula Harborissa Yhdysvalloissa, Ohiossa ja kuoli syöpään syyskuun puolivälissä 1980 Helsingissä. Hän eli ja työskenteli lähes neljäkymmentä vuotta insuliinipiikkien varassa. Mannerkorpi sanoi sokeritautia hiipiväksi kuolemaksi elävässä ruumiissa.
Sain ensi kosketukseni Mannerkorpeen jo varhain kuunnelman Ennen kuin me kaikki olemme hukkuneet (1969) kautta. Kirjoitin tekijälle kiitoskirjeen vaikuttavasta teoksesta. Tätä ennen olin tutustunut Mannerkorpeen lukijana ja arvostelijana. Mutta Ennen kuin me kaikki olemme hukkuneet – se oli jotakin! Teos edusti Yleisradiota Prix Italia –kuunnelmakilpailussa Firenzessä 1970. Teksti löytyy painettuna Jyrki Mäntylän toimittamasta kuunnelmakokoelmasta Äänet myöhässä (Otava 1970).
Kuunnelman pääroolia – sairaanhoitaja Maija Salmista – esittävä Eeva-Kaarina Volanen tulkitsee upeasti lyyriset monologit, ja musiikkikatkelmat ovat Olivier Messiaenilta ja Antonia Vivaldilta. Volasella oli päärooli myös tv- ja teatteriversioissa; jo kirjoittaessaan Mannerkorpi ajatteli sairaanhoitajan osaan Volasta. Sakari Puurunen ohjasi kaikki esitykset.
Juuri hukkunut tai hukuttautunut Maija Salminen on jään alla ja katsoo jään pinnalla liikkuvia ihmisiä kuin valkoisen, maitomaisen taivaankannen läpi – sumu hautoo virran vettä ”kuin huopa hikistä ruumista”.
Vähän ennen Mannerkorven kuolemaa, jolloin haastattelin kirjailijaa, tämä kertoi näyn syntyneen sairaalan heräämishuoneessa kirurgisen operaation jälkeen. Narkoosi alkoi laimeta, ympärillä käyskentelevät ihmiset muistuttivat jääharson takana hiipiviä avaruusolentoja. Ihmisen puhe oli sammallusta. Todellisuus ja uni, alitajunta, mielenliikkeet ja fabulointi rakensivat kuvioleikkejään.
Mannerkorvella oli mainio kosketus siihen, miten inhimillisiä puutteita, tuskaa, kärsimyksiä ja unelmia voi muuttaa fantasian, ironian ja huumorin avulla nautittavaksi elämykseksi. Kipu, kapina ja kaipuu ovat kirjailijan työkaluja.
Juha Mannerkorpi ja Lauri Viita
Kirjailijalla oli takanaan psykologian opintoja. Ylioppilaaksi tämä Rautavaaran kirkkoherran poika valmistui Käkisalmen yhteislyseosta 1936 ja filosofian kandidaatiksi 1945 Helsingin yliopistosta. Mutta Lauri Viita teki Mannerkorvesta maisterin. Aila Meriluoto on kertonut tapauksesta kirjassaan Lauri Viita – legenda jo eläessään (WSOY 1976, 6. painos 2008):
”Mahdollisesti asia merkitsi suloista kompensaatiota Laurin akateemikkovihalle”, Meriluoto kirjoittaa. ”Tarinan alkuvaiheena oli se, että Lauri oli tai oli olevinaan ylpeä siitä, kun ystävällä oli akateeminen arvo, maisteri, kattos nääs. Juha siihen oikaisi: fil.kandi – ei hän ollut välittänyt hankkia maisterintitteliä, sehän maksaakin. Silloin Lauri kaivoi lompakon esiin ja löi rahat pöytään: – Tosson, me ilmottaan – mää tahdon tietää että mää olen tehny jostakusta maisterin! – No, minä menin heti seuraavana päivänä, kertoo Mannerkorpi, ja vein nimenomaan SEN rahan sinne, pysyäkseni tyylissä mukana.”
Mannerkorpi kantoi harteillaan Viidan mielisairautta kirjailijaystävänä ja lähimmäisen ymmärtäjänä, kunnes luopui toivosta – Viita oli parantumattomasti sairas skitsofreenikko, ajoittain vaarallinenkin. Meriluoto haastatteli Mannerkorpea sekä Väinö Linnaa Viita-kirjaa tehdessään; Mannerkorpea hän näyttää arvostaneen erityisesti.
Ranskalaisen uuden romaanin sävyjä
Vuonna 2000 Otava julkaisi yksissä kansissa Mannerkorven kolme romaania uusintapainoksina – Jyrsijät (1958), Jälkikuvan (1965) ja Päivänsinet. Tutkija Katja Seutu on kirjoittanut teokseen jälkisanat. Hän käy läpi Mannerkorven tuotantoa ja todistaa kirjailijan teksteille olennaisesta asteittaisesta vapautumisen aiheesta, joka varsinaisesti murtautuu esiin romaanissa Jälkikuva ja kehittyy huippuunsa viimeisessä teoksessa Päivänsinet.
Mannerkorpi oli naimisissa kaksi kertaa. Sotakesänä 1943 solmittu avioliitto päättyi syöpää sairastaneen vaimon kuolemaan 1961. Jälkikuva, jossa kirjailija pikkutarkalla tavalla rekisteröi lähiympäristöään, kertoo tästä – lähimmäisen kuoleman aiheuttamasta tuskasta, opettelemisesta elämään surun kanssa. Toisen avioliiton kirjailija solmi 1966.
Jälkikuva lähenee ranskalaisen uuden romaanin sävyjä. Satunnainen ja merkitsevä aines sekoittuvat siinä niin kuin arkielämässäkin. Hanna, päähenkilön rakastettu, on kuollut – sellainen jättää jälkensä ihmiseen kuin ihmiseen. Kuolemasta ja pikkuisista detaljeista Mannerkorpi rakentaa virtuoosimaista, soljuvaa proosakudelmaa.
Kirjassa on Alpo Jaakolan päällyskuva samoin kuin romaanissa Sudenkorento (Otava 1970). Jaakola oli Mannerkorven Harvoja läheisiä taiteilijaystäviä – puhdasverinen surrealisti, jonka piirroksia, maalauksia ja veistoksia kirjailijalla oli runsaasti kodissaan.
Dostojevskista Beckettiin
Mannerkorpi suomensi ranskalaista kirjallisuutta. Ymmärtävän suomentajansa saivat niin André Malraux, Émile Zola, Jean-Paul Sartre kuin Albert Camus ja Samuel Beckett, jonka Mannerkorpi tapasi henkilökohtaisesti. Mannerkorpi kävi Pariisissa muutamia kertoja sekä stipendiaattina että tavallisena turistina.
Mannerkorpi selvitteli aikanaan radiossa läheistä kosketustaan eksistentialismiin.
Hän puhui erityisesti Beckettin Comment c’est -romaanin suomentamisesta ja sen taustoista. Mannerkorpi sai käännöksestään Millaista on (Otava 1962) Agricola-palkinnon.
Mannerkorven kiinnostus ranskan kieleen alkoi Dostojevskin Riivaajista, jossa Stepan Trofimovitš pujottelee puheeseensa alituiseen ranskalaisia sanoja ja lauseita. Ne miellyttivät Mannerkorpea niin että hän alkoi perata, selvitellä ja suomentaa niitä, vaikka ne löytyvät suomennettuina kirjan käännöksen alaviitteistä. Ranska oli myös yhteinen harrastus myös ensimmäisen vaimon kanssa.
Ensikosketuksen Beckettiin Mannerkorpi sai Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä, kun siellä esitettiin Huomenna hän tulee –näytelmää 1954. Teos oli uusi ja yllättävä: Mannerkorpi ihmetteli, kuka tuo näytelmän Godot oli, ennen kuin tajusi, että kyse oli vain odottamisen aineksista tehty taitava näyttämöllepano.
Kääntäminen luovana työnä
Comment c’est –romaanin Mannerkorpi löysi pienestä pariisilaiskirjakaupasta. Aluksi hän ei ymmärtänyt siitä mitään, mutta vaimo sai sen rytmistä kiinni, ja niin alkoi sumun seasta selvitä vähitellen selkeitä kuvioita: ”Tuossa on pensas, tuossa lyhtypylväs, tuolla pylvään päässä lyhty sumussa ja maisema alkoi jäsentyä, ja sitten kaikki meni paikalleen ja matka todellakin oli tutustumisen arvoinen.”
Beckettin teoksen monotoniset ”tapahtumat” liikkuvat liejuaavikolla, mutta Mannerkorpi koki niissä harvinaisen tuttuuden vaikutelman. Kääntäjällä on tavallaan runoilijan asema, kääntäminen on luovaa työtä. Suomi taipuu vaativiin ilmaisutehtäviin rikkaana kielenä, vastineita löytyy.
Mannerkorpi suomensi Beckettiltä vielä näytelmän Voi miten ihana päivä (Otava 1967). Mannerkorven omat ilmaisupyrkimykset eivät olleet Beckettistä kovinkaan kaukana.
Paperille putoilevat terässirut
Tukka lähtee, hampaat lähtee, jää pelkkä persoonallisuus” –lausahduksesta Mannerkorpi aloittaa kertomuksen kirjailijantyöstään Ritva Rainion toimittamassa teoksessa Miten kirjani ovat syntyneet (WSOY 1969).
Mannerkorpi kuvailee kirjoitusmetodiaan, yritystä saada kielessä tapahtumaan samaa kuin välittömässä kokemisessa.
Hän luottaa siihen, että järjestyksellä on huolenpitäjänsä: ”Kun teema on aikansa vaivannut – siitä ei aina tiedä mikä se on – ja kokonaisuus sitten yhtäkkiä hahmottuu, se vaikuttaa kuin paperin alle tuotu magneetti: paperille putoilevat terässirut järjestyvät kuvioiksi itsestään, sitä mukaa kuin putoilevat. Ja vain ne sirut järjestyvätkin jotka kenttä sitoo, korpunmurut ja tupakantuhkan saa pois kun puhaltaa.”
Simo Talvitien toimittamaan teokseen Aurinkoa pilvien lomasta (WSOY 1972) Mannerkorpi kirjoitti elämästään päiväkirjaa vuonna 1972 – tekstin nimi on Kolme vuosikymmentä sokeritautia. Kirjalla on osuva epiteetti, Kärsimyksen monet kasvot. Kärsimys merkitsee haastetta – ja haasteeseen Mannerkorpi vastasi työllään kirjailijana.
Kolotus universalis ja Päivänsinet
Ilman syvää inhimillisyyttä kirjallisuus ei ole pysyvää.
Meni vuosia, ettei Mannerkorvesta kuulunut mitään. Kirjoittaminen oli vaikeaa, kirjailija väsynyt ja ärtynyt – ”muuan polyneuritis, tiedättehän, särkyä joka paikassa. Haha. Kolotus universalis… Mutta hiljaiselon jälkeen alkoi tapahtua.
Mannerkorpi selätti kärsimyksen vielä kerran ja pamautti markkinoille Päivänsinet, jota kriitikot ylistivät ja joka tuotti valtionpalkinnon. Kirja on omaelämäkerralliselta alustalta nouseva upea taideteos, jonka toimittaja Mirja Bolgár valitsi vuoden 1979 kirjaksi sanoen osuvasti, että ”päivänsini avaa teriönsä niin kuin pieni lapsi avaa silmänsä, muistutuksena jostain tärkeämmästä jonka olemme jo unohtaneet”.
uutiskirje 
