Joitakin päiviä sitten olin bussissa matkalla kuntosalille. Täpötäydessä autossa seisoi nainen ja jutteli parin muun kanssa. He puhuivat siitä, miten paha tilanne Afganistanissa on, ja miten melkein kaikki ihmiset tahtovat lähteä maasta.
Yksi naisista sanoi, että hänen mielestään se, joka tappaisi presidenttimme, ei tekisi rikosta. Hänen silmistään ja hänen äänestään saattoi aistia, miten väsynyt hän oli kaikkeen. Hän oli yrittänyt lähteä perheineen maasta useita kertoja, mutta toistaiseksi he eivät olleet onnistuneet. He suunnittelivat kuitenkin lähtevänsä keväällä, kun sää taas lämpenee.
Eräänä päivänä yksi vanhoista työkavereistani soitti minulle sanoakseen hyvästit. Hän lukee lakia yliopistossa ja on töissä samassa yliopistossa. Televisiossakin hän on ollut töissä. Silti hän on toivoton.
Hän kertoi minulle, ettei ymmärrä, miksi opiskelisi, kun tulevaisuudessa ei ole mitään, mitä odottaa – ei täällä, Afganistanissa. Hän sanoi, että tuntui, että elämä menee hukkaan, jos opiskelee Kabulissa.
Tänä vuonna monet ystävistäni ja entisistä työkavereistani ovat lähteneet Afganistanista. Siksi tunnen itseni yksinäiseksi. Joskus ajattelen, olenko ainoa, joka yhä on täällä; kaikki muut ovat lähteneet tai ainakin he suunnittelevat lähtevänsä.
En tuomitse niitä, jotka ovat lähteneet. Varoitin erästä ystävääni vaaroista, joita ihmiset kohtaavat matkalla Eurooppaan. Hän sanoi minulle: Eurooppaan matkustaminen ei ole vaarallisempaa kuin matkustaa Afganistanissa; täällä emme voi turvallisesti matkustaa edes maakunnasta toiseen, täälläkin meidät voidaan viedä vankilaan tai meidät voidaan teloittaa ja päämme katkaista. On parempi hukkua Välimereen matkalla Eurooppaan kuin jäädä Afganistaniin tämän kauheuden keskelle vailla toivoa paremmasta tulevaisuudesta.
En pystynyt sanomaan hänelle mitään.
Afganistanilaisena olen huolissani maamme tilanteesta. Minulla voisi olla hyvä elämä, mutta minun elämäni palaa liekeissä; se palaa karrelle kaikesta vääryydestä ja epätasa-arvosta ja epäoikeudenmukaisuudesta ja korruptiosta. Ehkä kuolema olisi sata kertaa parempi vaihtoehto kuin tämä elämä; elämä, jossa emme voi tietää, mitä seuraava sekunti tuo tullessaan.
Masennun, kun kuulen uutisia viattomien ihmisten murhaamisesta tai nuorista ihmisistä, jotka sortuvat huumeisiin tai perheväkivallasta tai nuorukaisista, jotka kuolevat sodassa.
On tuskallista olla äiti tässä maassa. Kun en vielä ollut äiti, olin paljon rauhallisempi. Miten voin nukkua yöni rauhassa, kun minulla on tytär. Haluaisin antaa hänelle hyvän tulevaisuuden maassa, jossa ihmiset ovat tasa-arvoisia ja elävät rauhassa. Äidille lapset ovat kaikki kaikessa.
Elämä Afganistanissa on niin kovaa ja toivotonta, että äidit lähettävät lapsensa ulkomaille. On tuskallista lähettää lapsensa pois, mutta he hyväksyvät tämän tuskan, koska he haluavat lapsilleen paremman tulevaisuuden.
Uutisissa kerrottiin selonteosta, jonka mukaan afganistanilaiset ovat viimeksi kuluneiden kymmenen vuoden aikana menettäneet tulevaisuudenuskonsa. Jokainen päivä on täynnä pahoja uutisia.
Joka päivä, kun avaan Facebookini, näen videoita hirtetyistä ihmisistä; ihmisistä, joiden pää on katkaistu; ihmisistä, jotka on kivitetty kuoliaaksi. Väkivaltaa, väkivaltaa, loputtomasti väkivaltaa.
Afgaanit ovat menettäneet toivonsa.
Käännös: Shakiba Adil ja Kirsi MattilaMarzia Gholami on 24-vuotias afgaaninainen, joka työskenteli vielä kolme vuotta sitten toimittajana ja uutistenlukijana televisiossa. Sen jälkeen hän on mennyt naimisiin ja saanut lapsen. Hän toivoo voivansa palata töihin, mutta Afganistanissa naisen työssäkäynnille on monia esteitä.
lehti 