Saatana saapui 1930-luvulla Moskovaan ja siellä tihutyöt tehtyään se suuntasi Helsinkiin ja otti nimekseen Martti Larni. Vai livahtiko pienikasvuinen riivaaja jo vuonna 1909 maalarin poikaan, joka syntyi Pakilassa Martti Johannes Laineena?
Punaisesta terrorista väitellyt Erkki Vettenniemi suhtautuu Solženitsyn-kirjassa (Teos 2015) Larniin myrkyllisesti. Kirjailija, osuuskauppamies ja Elanto-lehden toimittaja Larni nousee Aleksandr Solženitsynin päävastustajaksi ja pimeyden armeijan kenraaliksi, jonka sanat ja teot vavisuttavat koko maailmaa.
Vettenniemelle Larni on KGB:n agentti, tšekistien suomalainen apuri, antisemiitti, narri ja hölmönpuoleinen klovni. Ja tietysti tuo viheliäinen mies on tulenpalava kommunisti, joskin ilman jäsenkirjaa.
Larnin amerikkalaissatiiri nauratti Itä-Euroopan lukijakuntaa ja Neuvostoliitossa hän nousi aivan valtavaan maineeseen.
Solženitsynin ensimmäistä maailmansotaa ja Venäjän historian murroskohtaa käsittelevä Elokuu neljätoista ilmestyi vuonna 1972 suomeksi ja sai aikaan odotettua kuohuntaa: Tiedonantaja hyppi tasajalkaa ja Suomi-Neuvostoliitto-Seura yritti estää hankkeen. Kansan Uutisten kantaa en tiedä, mutta kaksi vuotta aiemmin venäläiset olivat tukistaneet lehteämme Solženitsynin hyysäämisestä.
Larnin puistattava rikos oli Literaturnaja gazetassa julkaistu Solženitsyn-artikkeli, jonka pakinoivassa kielessä haistoi tosiaankin rikinkatkua: ”Jos tietynlaisella kirjailijalla on allergia aurinkoa kohtaan, hän kuvaa auringon helvetin sikiönä, kun taas yötä ja pimeyttä hänellä verhoaa romanttinen usva.”
Nykyinen Literaturnaja gazeta on konservatiivien ja nationalistien temmellyskenttä, mutta 1970-luvulla sivistyneistö luki halukkaasti lehteä, jossa vilahteli toisinaan myös Jevgeni Jevtušenkon pisteliäitä näkemyksiä. Vettenniemen mielestä Larnin artikkeli oli kuitenkin KGB:n kallispalkkainen tilaustyö.
On mahdotonta sanoa, pitääkö väite paikkansa, sillä lähdeviitteitä Vettenniemi ei viljele eikä lähdekritiikkiä sen kummemmin harrasta. Ainakin Larnin tapauksessa Vettenniemelle kelpaa kaikki moska, mikä todistaa miestä vastaan.
Älyttömin esimerkki on Joulukuun ryhmän julkaisema Matka Neuvosto-Suomessa, spekulatiivinen fiktio vuodelta 1984. Larni-raivonsa sokaisema Vettenniemi ei kirjasen huumoriluonnetta ymmärrä, vaan naama kurtussa hän pauhaa, miten ”Seinäjoen Lakeuden rististä tuli punatähdellä varustettu Martti Larnin kulttuurikeskus”.
Olisi kiinnostava tietää, miksi juuri Seinäjoella otettiin mallia Neuvostoliitosta ja alettiin nimetä laitoksia merkkihenkilöiden mukaan. Ja onko tilanne ennallaan? Onko Pohjanmaan lakeus Euroopan viimeinen kolkka, jossa eletään yhä punatähden kelmeässä hohteessa?
Totisena torvensoittajana Vettenniemi lukee Joulukuun ryhmän (sinänsä typerää) satiiria väärin, ja luultavasti hän nielaisisi nikottelematta myös Jonathan Swiftin kuuluisan esseen. Kärkevä pappismies ehdotti siinä, että Irlannin köyhät myisivät lapsensa rikkaamman väestönosan ruuaksi.
Satiiri herättääkin helposti pahennusta, sillä se on liioittelua, karnevalisointia, šokeeraamista ja muiden tyylilajien pilkkaa. Alan etevimpiä taitajia ovat meillä Pentti Haanpää, Veikko Huovinen, Jorma Korpela, Erno Paasilinna, Nenä, Origo – ja kaikissa listauksissa myös Martti Larni.
Neuvostoliiton vaikutuspiiriin Larni joutui Yhdysvaltain kautta: Elanto-lehden rutiineihin kyllästyttyään hän haki vaihtelua amerikansuomalaisesta Työväen Osuustoimintalehdestä.
Rapakontakaiset kokemukset tarjosivat kosolti aineistoa romaaniin Neljäs nikama eli veijari vasten tahtoaan (1957), jossa Larni pilkkasi amerikkalaista humpuukia ja amerikkalaista unelmaa. Tavallisesta Jeremias Suomalaisesta leipoutui jenkeissä tohtori ja professori Jerry Finn.
Larnin amerikkalaissatiiri nauratti Itä-Euroopan lukijakuntaa ja Neuvostoliitossa hän nousi aivan valtavaan maineeseen. Mikäli oikein muistan, Viipurin kirjaston suomalaisessa hyllyssä seisoi takavuosina lähinnä Larnia, Maiju Lassilaa ja Sylvi Kekkosta.
Amerikka-aiheessa oli ulkokirjallista vetovoimaa, mutta Larnin teoksissa täytyi olla muutakin. Neuvostoihmiset olivat ahkeria ja vaativia lukijoita, joten mikä tahansa palturi ei olisi heihin purrut. Tekijänoikeudet olivat Neuvostoliitossa kuitenkin retuperällä eikä Larni päässyt miljoonapainoksilla ikinä rikastumaan.
Jos Vettenniemi olisi Larnin tuotantoa vähänkin vilkaissut, hän ei kutsuisi tätä niin estoitta narriksi ja hölmönpuoleiseksi klovniksi.
Suomalainen Boris Cederholm paljasti jo vuonna 1929 Solovetskin vankileirin kauhut ja Solženitsyn-käännökset toivat koko painajaismaisen arkipelagon kansamme tietoisuuteen.
Larni teki puolestaan historiaa kuvaamalla suomalaisten vankileirien piiloon jääneitä raiskauksia: romaanissa Kuilu (1937) valkoinen esikuntaupseeri ahdistelee punavankimiestä ja lupaa seksin korvikkeeksi lyhyempää rangaistusta.
Kuilun homoseksuaaliset teemat epäilyttivät kustantajaa ja herättivät lukijoissa niin suurta tyrmistystä, että Laineena siihen asti elänyt kirjailija joutui muuttamaan nimensä Larniksi.
Oudolta tuntuu myös Vettenniemen väite, jonka mukaan Larni väsäsi Literaturnaja Gazetan artikkelin lukematta edes Solženitsynin romaania, koska se oli ilmestynyt vasta venäjäksi. Miksi Vettenniemi olettaa, ettei ”KGB:n agentti ja tšekistien suomalainen apuri” osannut neuvostomaan kieltä?
Nikolai Nekrasovin, Aleksandr Blokin ja Jevgeni Dolmatovskin kääntämiseen Larnin kielitaito ainakin riitti. Talonpoikien ystävä Nekrasov arvuutteli 1870-luvulla, kenen on Venäjällä hyvä elää, Blok oli hopeakauden suuri modernisti ja Dolmatovski sodan ja eritoten Taipaleenjoen runoilija.
Vettenniemen omat venäjän taidot herättävät kysymyksiä. Solženitsyn-kirjan lopussa luetellaan pitkä rivi lähdeteoksia, mutta ainuttakaan venäläistä julkaisua silmiini ei osunut. Jonkinlaista tuntumaa kieleen Vettenniemellä on pakko olla, sillä kovin ikävästi hän tölvii Esa Adriania ja Markku Lahtelaa, Solženitsynin suomalaisia kääntäjiä.
Isänsä puolelta venäläinen Adrian eli Anisimoff ja toisinajattelun konkari Lahtela eivät kuulemma ”Gulagin poikaa” – avaintermiä – ymmärtäneet, vaan väänsivät sen vankilanjohtajan ja kulakin pojaksi. Uskokoon ken tahtoo ja kehtaa.
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.
uutiskirje 
