Olen opiskellut ja harrastellut nais- ja sukupuolen tutkimusta kohta kaksikymmentä vuotta. Tykkään lukea teoriaa ja aina se tuntuu relevantilta. Kuitenkin tällä hetkellä tuntuu, että koskaan aiemmin ei ole ollut sellaista tilannetta, että teoria tulisi eläväksi ympärilläni koko ajan.
Olen miettinyt, että pitäisi palata lukemaan uudelleen feminismin klassikkoja. Susan Faludin Backlash (1991) eli Takaisku – julistamaton sota naisia vastaan on ollut uudelleen ajankohtainen jo muutaman vuoden. Mitä lähemmäs todellista tasa-arvoa päästään, sitä voimakkaammaksi muuttuu antifeministinen keskustelu, jossa naisten (ja miestenkin) ongelmat leimataan feministien ja tasa-arvon syyksi. Viimeaikainen julkisuudessa käyty parisuhdekeskustelu on paraatiesimerkki siitä, miten ongelmat pistetään liian vahvojen ja tasa-arvoisten naisten syyksi.
Yksityinen on toki poliittista, kuten feministit hyvin tietävät, mutta surulliset ja ankeat parisuhteet tuskin loppuvat sillä, että palataan tasa-arvossa taaksepäin ja jonnekin 50-luvun sukupuolirooleihin. Naisten lisääntynyt vapaus on kuitenkin ennen kaikkea hyvä asia.
Kaikkien sukupuolten vapautuminen ankeista stereotypioista tekisi hyvää monille parisuhteillekin. Norminpurkutalkoot on syytä kohdistaa ensisijaisesti sukupuolinormeihin!
Toinen saman aikakauden klassikko on politiikan teoreetikko Carole Patemanin Sexual Contract (1988), joka on yhteiskuntasopimusteorian feministinen kritiikki. Olen ollut sitä mieltä, että Sipilän puheilla yhteiskuntasopimuksesta ei ole mitään tekemistä varsinaisen yhteiskuntasopimusteorian kanssa. Termillä on vuosisatainen historia politiikan teoriassa. Olen mollannut mediaa, joka purematta nielee terminologian, jota hallitus tarjoaa. Ei edes laita yhteiskuntasopimusta lainausmerkkeihin, saati että avaisi sitä, mitä yhteiskuntasopimus politiikan teoriassa tarkoittaa.
Olen toki sitä mieltä, että kieli muuttuu käytössä, mutta nykyajalle on mielestäni myös liian tyypillistä se, että erilaisia termejä aletaan käyttää täysin niiden vakiintuneesta merkityksestä poikkeavalla tavalla.
Patemanin kritiikin yhteiskuntasopimusteoriaa kohtaan voi tiivistää rajusti yksinkertaistaen seuraavasti: yhteiskuntasopimusteorian taustalla on oletus miesten ja naisten välisestä suhteesta, joka on alisteinen. Alkuperäinen yhteiskuntasopimus vapauttaa miehet, koska nämä tasavahvoina solmivat sopimuksen keskenään. Naiset eivät kuitenkaan ole sopijaosapuoli vaan jäävät miehille alisteiseen asemaan. Yhteiskuntasopimus tuottaa siirtymän perinteisestä patriarkaatista, isän vallasta, moderniin patriarkaattiin, jossa valta jakautuu miesten kesken sen sijaan, että yksi hallitsisi ylitse muiden. Tämä vallanjako kuitenkin pitää sisällään sen, että miesten valta naisiin säilyy.
Sipilän yhteiskuntasopimus-käsitteessä on kuitenkin piilevää neroutta, joka paljastaa sen päämäärät. ”Congrats, you have an all male panel!” -sivulla olen saanut julkaista useita kuvia liittyen suomalaisiin yhteiskuntasopimusneuvotteluihin. Feministinen yhteiskuntasopimusteorian kritiikki tulee eläväksi, kun huomaamme, että sopimusta tehdään miehissä ja miehille, naisista piittaamatta. Patriarkaatin pönkittäminen näyttäytyykin nyt hallituksen keskeisenä päämääränä.
Kolmas hälyttävän ajankohtainen feministinen teoretisointi on maskulinistisen suojelun logiikka, jonka naisrauhalla keppihevostelevat katupartiot tekevät eläväksi.
Iris Marion Young kirjoitti tästä 2000-luvun alkupuolella Yhdysvaltain kansallisen turvallisuuden kontekstissa. Sukupuolittuneen logiikan tarkastelu auttaa ymmärtämään, miksi ihmiset tulkitsevat tilanteita ja tapahtumia tietyllä tavalla ja millaisia toiminnan suuntia, mahdollisuuksia ja oikeutuksia sukupuolittunut logiikka tarjoaa.
Maskulinistisen suojelun logiikka on patriarkaalinen logiikka, jossa mies on perheen pää ja yhteiskunnassa johtopaikoilla. Patriarkan, maskulinistisen johtajan, asema on raskas, pitää suojella muita, heikompia ja ottaa riskejä. Hän ei ole pahantahtoinen ja alista naisia omaksi ilokseen, päinvastoin, hyväntahtoinen patriarkka uhraa itsensä suojellakseen heikompia, naisia ja lapsia, itsekkäiltä ja aggressiivisilta pahantahtoisilta toisilta miehiltä.
Katupartioitsijat ovat ottaneet omakseen tämän ikiaikaisen imperialistisen logiikan, jossa vaaleanpunaisia naisia suojellaan ruskeilta miehiltä. Meille naisille ja naisten vapaudelle tässä on se ongelma, että maskulinistinen suojelija päättää, ketkä meistä ovat suojelun arvoisia. Emme voi itse päättää omasta elämästämme, sillä jos valitsemme väärin, menetämme oikeuden suojeluun.
Äärimmilleen vietynä tämä logiikka johtaa lausumiin, joiden mukaan tietynlaisia naisia pitää suojella jopa heiltä itseltään. Lainsäädännön tasolla patriarkaatti on Suomessa murrettu jo viime vuosituhannella kokonaan, asenteiden olisi vihdoin syytä seurata perässä ja ihan kaikkien pitäisi ymmärtää, että naiset ovat täysivaltaisia ihmisiä.
Ei meidän puolesta tarvitse kenenkään päättää, mitä tarvitsemme. Kyllä naiset ovat aina itse osanneet arvioi-da ketä ja missä pelätä. Mutta ei sitä pelkoa ratkomaan kaivata keppihevostelevia ritareita vaan lisää vapautta.
Feminististä tutkimusta ja teoriaa pidetään edelleen monella tieteenalalla marginaalisena puuhasteluna. Yhteiskunnasta ja maailmasta jää kuitenkin paljon ymmärtämättä ilman feministisiä näkökulmia. Lisäksi ne kaikkein rajoittavimmat normit jäävät purkamatta ilman feminististä ymmärrystä.
Kaikki norminpurkutalkoisiin, vapauden puolesta!
Kirjoittaja on feministi, taiteilija ja tutkija sekä Feministisen ajatushautomo Hatun perustaja.
uutiskirje 
