Raha vapautui ilman poliittista keskustelua

Tutkijan työssä tärkeä löytö voi joskus olla se, että jotakin ei löydy. Näin kävi Suomen 1980-luvun rahoitusmarkkinoista äskettäin Helsingin yliopistossa väitelleelle Markus Karille, kun hän yritti etsiä virallisista asiakirjoista merkkejä eri valtioelinten välisestä koordinaatiosta rahoitusmarkkinoita vapautettaessa.

– Laajassa aineistossa hämmästyttävä piirre on se, että koordinaatiota ei löydy. Missä sitä on tehty, vai onko tehty ollenkaan? Kari kertoo pohtineensa.

Hänen havaintonsa saa tukea aiemmasta tutkimuksesta: toimittaja Kustaa Hulkon kirjasta Pihalla kuin lumiukko ilmenee, että eduskunnan pankkivaltuusto oli heikosti perillä Suomen Pankin tekemisistä, vaikka sen tehtävänä oli valvoa Suomen Pankkia. Holkerin hallituksen talouspoliittista ministerivaliokuntaa tutkinut Risto Ranki puolestaan totesi väitöksessään, ettei siellä keskusteltu Suomen Pankin toimista. Karin mukaan merkkejä ei ole Suomen Pankin yhteydenpidosta myöskään valtiovarainministeriön virkamiesten kanssa.

– Toimittiin liikaa kukin omissa siiloissa, vaikka foorumeita yhteydenpidolle olisi ollut, Kari summaa.

Isoja muutoksia pienin askelin

Suomen rahoitusmarkkinat laajenivat ja mullistuivat 1980-luvulla monin tavoin: korkojen ja valuuttakaupan sääntelyä purettiin, ulkomaisen pääoman rajoituksia poistettiin ja uusia sijoitusinstrumentteja sallittiin. Taustalla olivat kansainväliset paineet: Bretton Woods -järjestelmän murtuminen 1970-luvun alussa mullisti valuuttakaupan, monet maat purkivat kansallisia sääntelyjärjestelmiään, pääomanliikkeitä vapautettiin, pörssikauppa kasvoi ja monipuolistui.

Oikeushistoriallisessa väitöksessään Markus Kari jakaa Suomen rahoitusmarkkinoiden murroksen kolmeen vaiheeseen: 1970-luvun loppupuolelta 1980-luvun puoliväliin Suomen Pankki vapautti markkinoita omilla toimenpiteillään ilman merkittäviä lainsäädännöllisiä muutoksia. Vuosina 1985–1987 rahoitusmarkkinoiden kehikkoa muokattiin poliittisilla päätöksillä luomalla uusiin olosuhteisiin sopivaa sääntelyä. Kolmatta vaihetta vuodesta 1988 alkaen leimasi esi-integraatio, kun suomalaista rahoitusmarkkinajärjestelmää alettiin sovittaa eurooppalaiseen muottiin.

Rahoitusmarkkinoiden vapauttamista seurasivat markkinoiden ylikuumeneminen, 1990-luvun alun lama ja pankkikriisi. Aiemmin rahoitusmarkkinoiden murrosta onkin käsitelty osana lamatutkimusta. Kari sen sijaan keskittyy nimenomaan 1980-luvun päätöksentekoon sen ajan näkökulmasta.

– Lähestyn asiaa toisesta suunnasta, mutta en lähde kiistämään lamatutkimusten johtopäätöksiä, joiden mukaan laman osasyyllinen on rahoitusmarkkinoiden vapauttaminen, Kari täsmentää.

Sopeutumista ilman ideologiaa?

Muutokset tapahtuivat pienin askelin, paitsi ilman koordinaatiota myös ilman pitkäjänteistä suunnitelmaa. Karin mukaan päätöksenteko oli lähinnä reagoimista markkinoiden muutoksiin. Poliittinen keskustelu oli vähäistä. Suomen Pankilla oli laajat valtuudet rahapolitiikassa, ja poliitikot monesti halusivatkin sen toimivan itsenäisesti.

Maailmalla uusliberalistiset talousopit olivat vallanneet alaa keynesiläisen suuntauksen jälkeen talouskasvun hiipuessa 1970-luvun alussa. Suomalaisessa päätöksenteossa ei kuitenkaan Karin mukaan ollut erityistä ideologista painotusta saati ohjelmaa, vaan se oli pikemminkin reagoimista ja sopeutumista muuttuviin tilanteisiin.

Korko- ja valuuttasäännöstelyä lievennettiin vuosien mittaan yksittäisin päätöksin, kunnes ne lopetettiin kokonaan. Ratkaiseva oli Karin mukaan etenkin vuoden 1986 päätös keskikorkosääntelyn lopettamisesta, jolloin pankit siirtyivät välittömästi markkinaehtoiseen varainhankintaan, ulkomaisen valuutan maahantulo kiihtyi ja pankkien aiemmin niukka luotonanto kasvoi aivan uusiin mittoihin.

SDP:n kurssi kääntyi

Eduskunnassa rahoitusmarkkinoista käytiin vilkasta keskustelua vasta 1980-luvun loppupuolella. Vuonna 1987 aloittanut Holkerin hallitus toi eduskuntaan sijoitusrahastolain, optiokauppalain ja arvopaperimarkkinalain, joista periaatepäätöksen oli tehnyt jo Sorsan hallitus edellisvuonna. Uusilla laeilla toisaalta luotiin sääntelyä kasvaneille uudenlaisille markkinoille, toisaalta sallittiin uusien rahoitustuotteiden, kuten sijoitusrahastojen ja johdannaisten, rantautuminen Suomeen.

Lait hyväksyttiin eduskunnassa suurella ääntenenemmistöllä. Vastaesityksiä tekivät lähinnä silloisten SKDL:n, Devan ja vihreiden kansanedustajat. Sosiaalidemokraatit olivat sen sijaan yksityisiä rahoitusmarkkinoita laajentavien toimien kannalla. Poliittisista tekijöistä juuri SDP:n aatteellinen linjanmuutos olikin Karin mukaan ratkaiseva murroksen läpiviemisessä.

Kuten myös Sami Outisen äskettäisessä väitöksessä osoitetaan, SDP oli luopunut talous- ja työllisyyspolitiikassaan vahvan valtiollisen ohjauksen tavoittelusta ja ryhtynyt painottamaan markkinareaktioiden ennakointia sekä yritysten kilpailukykyä.

– Minunkin aineistossani muutos näkyy. Vasemmiston sisällä on juopa, ja demarit ovat siirtyneet keskemmälle tai oikeammalle, Kari kuvaa 1980-luvun tilannetta.

Eduskunnassa vahva pankkipuolue

Lainsäädäntö ei monilta osin pysynyt Suomen Pankin toteuttamien muutosten perässä. 1990-luvun pankkikriisi osoitti ikävällä tavalla, että rahoitusvalvonta oli ollut riittämätöntä. Silloin otettiin kyllä opiksi ja säädettiin uudet pankkilait.

– Pankkitarkastusvirasto oli hyvin ohuesti resursoitu 1980-luvulla. Syynä oli ehkä se, että pankkikeskeisessä järjestelmässä pankit olivat hyvin kiinteässä yhteydessä Suomen Pankkiin, jolla oli myös kontrollikeinoja. Lisäksi poliittiset päättäjät ovat usein lähellä pankkeja – 1980-luvulla jokaisella puolueella oli vahva pankkiyhteys. Muutosvoimaa on tällaisista syistä kovin vähän ilman suurta kriisiä, Kari pohtii.

Lamassa turmiolliseksi osoittautui myös 1980-luvulla muotoutunut vahvan markan politiikka.

– Alun perin oli kyse vakaan markan linjasta, kurssin heilumisen vähentämisestä, mutta se kääntyi vahvan markan linjaksi. Siitä tuli doktriini, jota ei moni asiantuntija uskaltanut kritisoida. On kyllä olemassa kirjoituksia, joissa riskeistä varoitetaan, Kari toteaa.

Tietoisuus muutoksista vähäistä

Sopeutumisen rahoitusmarkkinoiden kansainvälisiin muutoksiin Kari näkee paljolti välttämättömyytenä – vaihtoehdot olisivat hänen mukaansa olleet talouskehityksen kannalta huonompia.

– Mutta se ei tarkoita, etteikö
asioiden pitäisi olla poliittisen keskustelun, kriittisen tutkimuksen ja kansalaisten tietoisuuden piirissä. Silloin mennään pieleen, jos isot muutokset tapahtuvat niin, että hyvin harvat ovat niistä tietoisia.

Juuri näin rahoitusmarkkinoiden murroksessa kuitenkin kävi. Koordinaation ja keskustelun puute johti Karin mukaan lopulta ajolähtötilanteeseen, jossa eduskunnan oli lähestulkoon pakko säätää esitetyt uudet lait rahoitusmarkkinoiden käytännössä jo pitkälti vapauduttua.

Kari arvioi, että varsinkin lamasta ja pankkikriisistä on Suomessa jo otettu opiksi.

– Nyt kun saadaan 1980-lukuakin koskevaa tutkimusta, ehkä se auttaa paremmin oppimaan myös siitä, Kari toivoo.

Nyt elämme kuitenkin hyvin erilaisessa maailmassa, jossa Suomella ei enää ole omaa valuuttaa eikä rahapolitiikkaa.

Markus Kari: Suomen rahoitusmarkkinoiden murros 1980-luvulla. Into 2016. 563 sivua.