Viikonloppuna saimme lukea Helsingin Sanomien Kuukausiliitteestä professori Elina Knihtilän haastattelun, joka käsitteli keski-ikäisten naisnäyttelijöiden työtilannetta. Tilannehan on se, että rooleja ja töitä ei juurikaan ole.
Jutun ensimmäinen sivu koostui haastattelupyynnöistä ja niistä kieltäytymisestä. Kukaan muu nainen ei uskaltanut tulla asian kanssa omalla nimellään asian kanssa julkisuuteen, vaikka ongelma on ollut olemassa ja yleisessä tiedossa jo vuosikymmeniä. Onneksi on peloton Knihtilä!
Ilmiö on kovin tuttu alalta kuin alalta, naiset eivät kritisoi epätasa-arvoistavia rakenteita ja toimintatapoja, koska eivät tahdo tulla leimatuiksi hankaliksi muka turhasta kitisijöiksi. Nainen pysyy hiljaa, keskittyy tekemään työnsä hyvin ja toivoo, että saa jatkaa työssään tai saa uusia töitä. Nainen odottaa, että tilanne joskus muuttuisi paremmaksi kaikkien osalta.
Nainen voi olla päässyt todella pitkälle urallaan ja silti tuntea, ettei ole riittävän pätevä.
Naisille on tarjolla roppakaupalla neuvoja, miten menestyä miesvaltaisilla aloilla: Älä käytä vähättelevää ja anteeksipyytelevää kieltä. Ole rohkeampi. Ja niin edelleen.
Rohkeuden ilosanomaa julistaa nykyään yksi sun toinen menestysguru. Eikä siinä mitään, rohkeus on hieno juttu.
Ei kuitenkaan riitä, että naiset korjaavat itsensä, tulevat rohkeammiksi ja pääsevät yli huijarisyndroomastaan. Eli uskovat vaan lujemmin omiin kykyihinsä ja osaamiseensa.
Huijarisyndrooma on tutkitusti rutkasti yleisempää menestyneillä naisilla kuin menestyneillä miehillä. Nainen voi olla päässyt todella pitkälle urallaan ja silti tuntea, ettei ole riittävän pätevä.
Huijarisyndroomaan liittyy myös paljastumisen pelko. Että kohta kuitenkin paljastuu, etten koskaan mitään osannutkaan. Huijarisyndrooma saa naiset tehokkaasti sisäistämään epätasa-arvoiset rakenteet ja estää siten niiden kritisoimista. Jos kuvittelee ongelmien olevan vain itsessään, on vaikea nähdä rakennetta.
Miehille puolestaan on paljon tyypillisempää maailmannapasyndrooma (engl. entitlement syndrome), jonka versioita tunnetaan myös Dunning-Kruger-vaikutuksena ja ylivertaisuusvinoumana. Syndroomaan kuuluu paremmuusharha eli se, että kokee olevansa pätevämpi ja parempi kuin muut, vaikka ei itse asiassa olekaan. Siihen liittyy omien kykyjen yliarviointi suhteessa muiden kykyihin ja kokemus, että on oikeutettu menestymään. Syndrooman kantaja kuvittelee olevansa maailman napa ja siksi kokee, että menestys kuuluu hänelle luontevasti.
Sekä huijarisyndrooma että maailmannapasyndrooma ovat saman asian kaksi puolta: kummassakin on kyse omien kykyjen väärinarvioinnista ja kumpikin pönkittää patriarkaattia. Huijarisyndrooma pitää naiset kurissa niin, etteivät he nouse patriarkaattia kritisoimaan ja murskaamaan. Maailmannapasyndrooma puolestaan saa tietyt miehet pysymään patriarkaatin huipulla sitä kyseenalaistamatta.
Syndroomat saavat naiset ja miehet suhtautumaan menestykseen ja epäonnistumiseen eri tavoin. Huijarisyndrooman kantaja uskoo, että oma menestys johtuu lähinnä ulkoisista seikoista ja epäonnistuminen omista henkilökohtaisista ominaisuuksista ja kyvyistä. Maailmannapasyndrooman kantajan näkemykset ovat päinvastaiset: menestys on seurausta omasta kyvykkyydestä ja epäonnistumisen aiheuttavat ulkoiset seikat, joihin itse ei voi vaikuttaa.
Huijarisyndrooman kanssa elämiseen auttavat empaattiset ja lempeät tukijoukot sekä keskinäisen kehun kerhot, joissa näistä asioista voi avoimesti puhua, ja joissa saa hyvää palautetta. Kannattaa myös opetella tuomaan omia saavutuksiaan rohkeasti esiin.
Kehuja ei koskaan voi saada liikaa, muilta eikä itseltään. Huijarisyndrooman kantajalla on niin vahva sisäinen kriitikko, että ei ole ihan äkkiä vaaraa syndrooman vaihtumisesta maailmannapaiseksi, vaikka kuinka kehuttaisiin.
Maailmannapasyndrooman kantajat puolestaan saattavat uskoa, että ainoa oikea palautteen antamisen muoto on todella vittumainen kritiikki, jolla pidetään toiset edes jollain lailla maan pinnalla. Näin he voivat tehdä palveluksen toisille kaltaisilleen, mutta vetävät täysin maton huijarisyndroomaisen jalkojen alta.
Nämä syndroomat ja niiden vaikutukset eivät korjaannu ainoastaan yksilötasolla, sillä ne liittyvät olennaisesti yhteiskunnalliseen rakenteeseen, jossa naisten ja miesten osaamista tulkitaan eri tavoin. Miesten ei tarvitse olla mitenkään poikkeuksellisen hyviä, tullakseen noteeratuiksi pätevinä. Toisin on naisten kohdalla. Ulkoinen palaute edistää kummankin syndrooman syntymistä ja tukee sitä.
Yksi ratkaisu tämän dynamiikan murtamiseen voivat olla kiintiöt. Kiintiöt voivat pakottaa näkemään ja tunnistamaan naisten osaamista. Jos vaikkapa luottamustehtäviin on pakko valita sekä miehiä että naisia, haarukoidaan ehdokkaita varmasti laajemmalla skaalalla kuin jos voidaan vaan nostaa esiin ne, jotka ensin tulevat mieleen. Valitettavasti aina ja edelleen ne, jotka ensin tulevat mieleen, ovat yleensä miehiä.
Jotkut suomalaiset sananlaskut ovat kuin luotuja huijarisyndrooman ruokkimiseen ja patriarkaatin pönkittämiseen: vaatimattomuus kaunistaa, kissa kiitoksella elää, oma kehu haisee, laiska töitään luettelee. Ihan kuin olisimme joku maailmannapasyndroomasta kollektiivisesti kärsivä kansa, joka pitää pitää ruodussa, muuten lähtee mopo aivan käsistä itseensä uskomisen kanssa.
Haastankin sinut keksimään uusia ja parempia sananlaskuja, joilla partiarkaatti murtuu ja syndroomat kaikkoavat.
Kirjoittaja on feministi, taiteilija ja tutkija sekä Feministisen ajatushautomo Hatun perustaja.
uutiskirje 
