Tapahtui naapurissamme Nurmijärvellä: ryhmä pakolaislapsia istahti koulunpenkkiin ja samaa kyytiä pitäjässä alettiin huhuta ahdistelusta. Odinin sotilaat ryntäsivät intoa puhisten koululle, mutta rehtori ei heidän läsnäolostaan ilahtunut.
Kun seutukunnan lehti raportoi rehtorin kannasta, muuan lukija tivasi vimmastuneena, oliko koulukiusaaminen rehtorille tuntematon ilmiö. Sotilaiden tarkoituksena oli siis vahtia, etteivät pakolaislapset heittelisi paikallislasten pipoja kuralätäkköön tai uittaisi paikallislasten hiuksia vessanpöntössä.
Yleisen elämänkokemuksen valossa asiat menevät poikkeuksetta toisin päin: jos luokkaan tulee uusi oppilas, juuri tämän pipo ja hiukset ovat vaarassa.
Pakolaislasten tilannetta pahentavat vielä kotien hölmöt ennakkoluulot. Joku pikkutyperys luulee tekevänsä aivan oikein, kun mäiskii yhteiskunnan elättejä päin näköä.
Kaukana alkavat olla ajat, jolloin Suomessa hekoteltiin kansallislaulun sanoille ”On maamme köyhä, siksi jää.” J. L. Runebergin alakuloinen ennustus tuntui yltäkylläisyyden keskellä uskomattoman huvittavalta.
Entä nyt? Nyt kurjuus on saavuttanut sellaiset mitat, ettei edes normaaliin avunantoon, ihmisoikeuksista puhumattakaan ole monen mielestä enää varaa.
Maahanmuuttoa Runeberg ei osannut kuitenkaan ennustaa. ”En främling far oss stolt förbi”, hän huokasi Suomi-raukasta. Vieras ajaa ylpeänä ohitsemme tai virallisen käännöksen mukaan: ”Sen vieras kyllä hylkäjää.”
Uudenmaan ja Hämeen rajoilla eletään parhaillaan odotuksen aikaa, kootaan työryhmiä ja keksitään ylivertaisia superlatiiveja. Ensi vuonna täällä juhlitaan sekä Suomen että Hyvinkään satavuotista itsenäisyyttä.
Itsenäistyminen kuulostaa niin komealta, että asioita tuntematon kuvittelee vuotta 1917 loputtomaksi riemukulkueeksi ja samppanjapullojen paukkeeksi. Vihdoinkin vapaita! Hurraa!
Harva hyvinkääläinen jaksoi kunnallisesta itsenäisyydestä kuitenkaan kiinnostua. Elintarvikkeista oli ankara pula ja asemakylän köyhät nakersivat jäkälää. Leipäjonoon laahusti keppinsä kanssa myös Helene Schjerfbeck.
”Se uskomaton vaiva, kun joutuu jonottamaan koko päivän, siitä hyvästä saa nyt yhden leivän joka kolmas, neljäs päivä. Maitoa ei saa enää tuoda kotiin, täytyy seistä jonossa”, Schjerfbeck kirjoitti.
Poliittiset levottomuudet lisäsivät taiteilijan ahdistusta: ”Olen löytänyt täältä kauniin maisema-aiheen, mutta en tohdi maalata sitä, täällä on kiellettyjä alueita eikä minulla ole halua joutua vankilaan.”
Niin sanottuina sortovuosina Akseli Gallen-Kallela ja muut kansallisromantikot kävivät tuimaa taistoa keisarivaltaa vastaan ja politisoivat kaiken tekemisensä. Haikailtu vapaus poiki kuitenkin vain Eero Nelimarkan maalauksen, jossa maalaiskansa ällistelee ladon seinään naulattua itsenäisyysjulistusta.
Joulukuun kuudes hurahti useimmilta huomaamatta ohitse eikä se ole herättänyt myöhemminkään kulttuurisia intohimoja. Hannu Salaman Joulukuun kuudennessa (1968) Ristonen, Sutinen ja Raili setvivät välejään ja Pertti Mäenpään sanoittamassa laulussa Kuudes joulukuuta keskitytään viime sotiin: ”Teille käsky kuului rajoillamme seistä, oli tehtävänne silloin mahdoton…”
Lauluun tuo tahatonta komiikkaa kommentti, jonka mukaan joulukuun kuudes olisi ilman veteraaneja arkipäivä. Eipä suinkaan. Kautta Venäjän historian joulukuun kuudes on tunnettu Pyhän Nikolaoksen muistopäivänä.
Joulukuun kuudennesta on tullut pelkkä veteraanijuhla, sillä itsenäistyminen hoidettiin huonosti ajattelematta vuodenaikaa tai suurta kansallista kertomusta: vihaisten partiopoikien piti vapauttaa kalpojensa kärjillä maa, mutta V. I. Lenin vetäisikin nimensä numeroa tekemättä paperiin.
Venäjän verikoiria jääkärit eivät päässeet mielin määrin teurastamaan, mutta omassa maassa riitti onneksi pieneläjiä – miehiä ja naisia. Nämä oli tietysti leimattava pettureiksi ja venäläisten käsikassaroiksi ja lavastettava raaka surmanäytelmä sankarilliseksi vapaussodaksi.
Punaisten muistosijoilla raikuu taas vappuna soitto ja laulu. Monet patsaat pystytettiin vasta 1940-luvulla, vasemmistolle suopeassa ilmanalassa, eikä vainajien nimiä silloinkaan graniittiin hakattu.
Elias Lönnrotin kotipitäjä oli poikkeus, kuten Anne Heimon väitöskirja Kapina Sammatissa (2010) osoittaa. SNS-aktiivi, sisällissodassa isänsä menettänyt Hellen Jäntti vaati tiukasti, että kaikki kaatuneet, teloitetut ja vankileirillä nääntyneet saisivat nimensä esille, ja lopulta näin myös tapahtui.
Valkoiset vainajat tunnettiin nimeltä niin hautausmailla kuin satunnaisilla surmapaikoilla, mutta punaisten osana oli nimettömyys, sillä heidät haluttiin nähdä samanlaisena yhteisvastuullisena ja rikollisena massana kuin meidän aikamme maahanmuuttajat.
Ja pitihän voittajien ajatella mainettaan: oman kylän miesten ja etenkin naisten nimilistat tekivät kiusallisen vaikutuksen ja horjuttivat teoriaa vapaussodasta.
Kun iäkäs työväenkirjailija Jenny ”Jenkka” Pajunen haastatteli 1970-luvulla sammattilaisia, nämä syyttivät punaisten teloituksista kolmea paikallista isäntää, joista alkoholismi, heikkolahjaisuus ja vammaisuus tekivät yhteisön ulkopuolisia.
Sittemmin pahuutta on yritetty ulkoistaa yhä kauemmas ja uusimpien tulkintojen mukaan syyllisiä olivat mustiolaiset, Västankvarnin pojat ja Länsi-Uudenmaan pataljoona.
uutiskirje 
