Helsingissä, Arabian syksyn 1948 lakkomellakoissa, raivostunut väkijoukko alkoi solvata ratsupoliiseja kasakoiksi. Kansandemokraattinen lehdistö moitti niin ikään poliisien raakuutta ja risti sisäministeri Aarre Simosen kasakkahengessä Sapeli-Simoseksi.
Väkivaltaisimpina aikoina kasakat samastuivat puolestaan kalmukkeihin ja koirankuonolaisiin, vierasta kieltä uliseviin petoihin, jotka ryntäsivät idän aroilta raadellakseen miehet ja raiskatakseen heidän naisensa.
Oululaisen Sara Wacklinin muistelmissa Pohjanmaalta esiintyy kaupungin ivallisin ja ehkä myös arin asukas, kauppias Posseniuksen leski. Isonvihan ja pikkuvihan lisäksi rouva oli nähnyt ilmielävän kalmukin.
Miehen muoto oli villi, kasvot vaskenkarvaiset, nenä tylsäpäinen, mustan, karkean tukan alla, puolen korttelin matkalla toisistaan pyörivät silmät. Otsa ja leuka puuttuivat kokonaan ja paksuhuulisessa suussa kiilsivät pitkät valkoiset hampaat.
Kalmukit ovat Euroopan ainut buddhalainen kansa, mikä riitti Neuvostoliitossa vainoihin ja karkotuksiin. Stalinin kuoltua he saivat kuitenkin palata kotiseudulleen Kaspianmeren länsirannalle.
Suomalaisia kalmukkien mongolipiirteet kauhistuttivat, mutta länsieurooppalaisten mielestä me emme kalmukeista juurikaan eroa. Skotlantilainen maantieteilijä James Bell kuvaili vuonna 1832, miten rumilla ja tummilla suomalaisilla on puolisuljetut silmät ja nekin kaukana toisistaan. Ohimot ovat terävät, poskipäät korkeat ja pituutta on vain sen verran, että nenä hangen pinnalle nousee.
Itäisen ulkomuodon ja sukutaustan – ostjakkien ja vogulien – vuoksi suomalaisia pidettiin mongoleina, kunnes Armi Kuusela todisti maailmalle, että ainakin osa meistä on vaaleita ja suorasilmäisiä. Lyhytkasvuisuuden myyttiä Armi ei onnistunut kumoamaan, sillä kaksimetristen nykymissien rinnalla hän oli pelkkä kääpiö.
Mongoliepäilys jäi Armista huolimatta kytemään, joten kauneuskilpailuihin oli satsattava entistä enemmän. Vaikka missit olivat muualla silkkaa viihdettä, Suomessa heitä kruunattiin verenmaku suussa ja rahdattiin hiki tukassa ulkomaille. Katsokaa Virpi Miettistä, katsokaa Leena Brusiinia, ovatko he mustapäisiä mongoleja!
Professori Heikki Paunosen tuore slangikirja Sloboa stadissa (Docendo 2016) tarjoaa yllättävän tiedon: Keisarinnan kiven ympärillä Helsingissä on havaittu koirankuonolaisia.
Keisarinnan kivi, harmaa obeliski, seisoo Kauppatorilla muistona Nikolai I:n ja Aleksandra Fjodorovnan laivavierailusta. Venäjän politiikan kiristyessä huipun kaksipäinen kotka alkoi kuitenkin näyttää haaskalinnulta ja aitauksen tyylitellyt eläinaiheet koirankuonolaisilta.
Vihollisia on kirjavin tavoin demonisoitu ja tarinoissa koirankuonolaisista heidän harteilleen istutettiin koiranpää. Jos joku ei ymmärtänyt vieläkään pelätä, hänelle selitettiin, kuinka koirankuonolaiset ryystivät ihmisten suonista tuoretta verta.
Koiria on halveksittu likaisina raadonsyöjinä, mutta monissa ikoneissa Pyhä Kristoforos, Kristus-lapsen roteva kantaja, esiintyy koirana, koiranpäisenä miehenä tai suorastaan koirankuonolaisena.
Virallisen selityksen mukaan Kristoforos käyttäytyi pakanuuden tilassa kuin hirviömäinen jättiläiselukka, söi raakaa ihmislihaa ja luskutti aavemaisesti. Todellisuudessa legendan laatijoille sattui käännösvirhe: Kristoforoksen lisänimi ”Cananeus” tarkoittaa kanaanilaista, kun taas ”Canineus” viittaisi koiraan.
Helsinki jäi jo vuosia sitten taakse, mutta joskus 70-luvulla asuin Mannerheimintien ja Dunckerinkadun kulmassa ja katselin iltojeni ratoksi, miten ekshibitionistit riisuuntuivat Intercontinentalin ikkunoissa.
Intercontinental ja Hesperia häikäisivät uutuudellaan, mutta olin liian nuori kysyäkseni, mitä hotellien paikalla oli aiemmin ollut. Vastaus olisi venäjää pakertavan yllättänyt, sillä juuri siinä, ullakkoikkunani alla, levittäytyivät kasakkojen puukasarmit.
”Eipä silloinkaan jääty pihoihin, kun Kasakkakasarmilta alkoi kuulua kasakkain laulua. Se oli näky, kun ratsun selässä istuva kasakka ilmestyi näkyviin. Hän lauloi kovalla äänellä alkusäkeen ja perässä ratsastavat kasakat yhtyivät kertosäkeeseen. Kasakat olivat komeita poikia, karvamyssy vinosti toisella korvalla”, Anna Rissanen muistelee Paunosen slangikirjassa.
Anna, ”vanha tölikalainen”, ihaili lapsena kasakoita, vaikka Zachris Topeliuksen Koivu ja tähti saattoi olla hänellekin tuttu. Kertomus kumpusi isonvihan vuosilta, jolloin kasakat kaappasivat Muhokselta – Armi Kuuselan synnyinpitäjästä – seitsenvuotiaan Kristoffer Toppeliuksen, veivät Pietariin ja myivät pajariperheelle ottolapseksi.
Perhe kuului Pietari Suuren lähipiiriin, joten olot olivat hienot ja kohtelu moitteeton. Yltäkylläisyyden keskellä Kristoffer ikävöi kuitenkin kotia ja pakeni viimein laivakyydillä länteen.
Suomalaiselle kulttuurille pako oli onnenpotku: Kristofferin poika Mikael Toppelius ansioitui kirkkomaalarina, Mikaelin poika Zachris Topelius vanhempi runonkerääjänä ja tämän poika Zachris nuorempi satusetänä.
Hurjempiakin tarinoita tunnetaan. Eteläisestä Suomesta isonvihan aikaan ryöstetty Eufrosyne oli vähällä päästä Venäjän keisarinnaksi, sillä kruununperillinen Aleksei Petrovitš oli jo menossa tytön kanssa naimisiin.
Puolihullu isä, Pietari Suuri, ei nuorta lempeä kuitenkaan suvainnut ja niin hääkellojen kilinä vaihtui kahleiden kalinaan ja Aleksei kidutettiin Pietari-Paavalin linnoituksessa kuoliaaksi.
Jos pariskunnan suomalais-venäläinen lapsi olisi pysynyt hengissä, Pietari Suuren jälkeläisenä hän olisi voinut Venäjän valtaistuinta hyvinkin tavoitella.
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.
uutiskirje 
