Lähestyvän syksyn ensimmäisiä merkkejä ovat keltaiset pietaryrtit, päivänkakkaroiden vaatimattomat siskopuolet.
Päivänkakkaroista nypitään valkeita laitakukkia ja arvuutellaan, rakastaako hän vai eikö rakasta, mutta pietaryrteistä laidat puuttuvat ja mykeröt näyttävät pompannapeilta.
Arkisuudessaan pietaryrtit henkivät kuitenkin kuolemaa, sillä niitä on käytetty palsamoinneissa ja maahanpanijaisissa. Kasvien väkevä rohtomainen tuoksu karkotti arkun ympäriltä kalmanlemut ja metallinhohtoiset iljetykset, raatokärpäset.
Rehtorimme opetti meille historiaa, mutta Venäjän vallankumouksen hän olisi riemurinnoin ohittanut.
Matoihinkin pietaryrtit tepsivät, kuten todistavat nimet matoryytti ja madonsiemenkukka. Kansanomaisia nimiä ovat niin ikään nurkkafaari, tunkiofaari, nurkkajumala, puskuruoho, pietarinkukka ja knappikukka.
Omassa mielessäni pietaryrtit ovat ennakoineet aina koulunalkua, mutta nykyisin vaaran huomaa nopeammin mainoksista. Koulu alkaa, osta reppu, lenkkarit, huppari, kypärä, kännykkä, iPad, kuulokkeet, kickbike, polkupyörä ja lumilauta.
Entisenä koululaisena on ollut kiinnostava seurata, mitä Sofi Oksanen ja muut jälkiviisaat ovat opetuksestamme sanoneet. Toisin kuin kuvittelimme, oppikoulussa tahdin määräsikin Neuvostoliitto eikä sapekas ja räjähdysherkkä rehtorimme, jolle kokoomus oli vasemmistolaista roskasakkia.
Syyskuussa sata vuotta täyttävä Roald Dahl hahmotteli rehtoristamme osuvan luonnekuvan. Miss Trunchbull on Matildassa raivoisa mastodontti ja raaka Tyrannosaurus rex (tai paremminkin Tyrannosaura regina), joka viskelee koulutyttöjä leteistä ja kylvää ympärilleen sanatonta kauhua.
Rehtorimme opetti meille historiaa, mutta Venäjän vallankumouksen hän olisi riemurinnoin ohittanut.
Etovasta aiheesta rehtori selvisi toistelemalla mukamas-sanaa. Leninin vallankumous mukamas voitti, Lenin halusi mukamas rauhaa, Leniniin osui mukamas luoti, Lenin mukamas palsamoitiin ja pantiin mukamas mausoleumiin näytille.
Vaarallisinta suomettumista edusti Olavi Pesosen laulukirja, jonka 12. painokseen lisättiin jo vuonna 1952 Finlandia, Isänmaan virsi, Tähtilippu, Riemussa taivaan, Neuvostoliiton hymni ja Volgan lautturit.
Saksa-riippuvainen Suomi halusi olla nyt puolueeton, joten laulukirjassa otettiin huomioon sekä Yhdysvallat että Neuvostoliitto, sekä ”neekerien hengellinen laulu” että ”venäläinen kansansävelmä”.
En muista, lauloimmeko koskaan Tähtilippua, mutta Riemussa taivaan oli taatusti boikotissa, sillä rehtorimme lempiaiheisiin kuului Ranska, jonka kunnian ja geenikannan mustat siirtolaiset olivat turmelleet.
Neuvostoliiton hymnistä puhkesi joka tapauksessa pienimuotoinen kahakka. Valitkaapa sieltä kirjasta nyt mukava kappale, musiikinopettajamme pahaa aavistamatta kannusti, jolloin me ilkikuriset tytöt ehdotimme suuren naapurimme kansallislaulua.
Opettaja kalpeni, tarrasi pianoon kuin pelastuslauttaan ja huusi vapisevalla ja silti kaikuvalla äänellä: Ei ikinä! Ja käytöksenalennus sille, joka näin raakaan pilantekoon tässä koulussa vielä ryhtyy.
Ylioppilaiksi pääsimme samaisena vuonna 1972, jolloin Rauha S. Virtanen julkaisi nuortenkirjansa Lintu pulpetissa.
Me ylioppilastytöt marssimme sotilaallisessa muodostelmassa Kymenlukon suojeluskuntatalon eteen ja laskimme ruusumme Vapaudenpatsaalle, valkoisten voittajien muistomerkille, josta alkaa Kouvolaa halkova pääakseli.
”Uhrimieli, sankaruus, isänmaamme voimakkuus”, muistomerkissä julistettaan. Väite on hienoista liioittelua, sillä paikalliset valkoiset selvisivät sisällissodan keväästä ilman henkilövahinkoja.
Yksi rinnakkaisluokan tytöistä kieltäytyi valkolakista ja sitä myöten myös Vapaudenpatsaan seremonioista, mutta minä olin vasemmistolaisesta herätyksestä huolimatta niin lapsellinen, etten ruusu-uhrin luonnetta täysin ymmärtänyt.
Poliittisessa sivistyksessäni oli pahoja aukkoja, vaikka me koulun harvalukuiset vasemmistolaiset tunsimme toisemme, pa
rjasimme välitunneilla opettajiksi naamioituneita natseja ja ihastelimme, kun Atu Toivonen, alemman luokan kapinallinen, piirimme keskellä intoili.
Oma Miss Trunchbullimme ei voinut sanavalmista Atua tietenkään sietää, joten Atu savustettiin ulos koulusta ja hänen keissinsä päätyi Lintu pulpetissa -kirjaan.
Tytöt pitivät pulpeteissaan meikkejä, poikien kuvia ja kirjeitä, mutta harvemmin lintuja. Rauha S. Virtaselle lintu olikin vapauden symboli:
”Koululainen on vanki. Lintu, joka tukahduttavilla tunneilla laulaa hänen pulpetissaan, on unelma, toive, mielikuvitus. Tämä lintu on laulanut pulpetissa niin kauan kuin koululaitos on ollut olemassa ja tulee laulamaankin niin kauan kuin koulu saa oppilaan tuntemaan itsensä vangiksi.”
Helsingin yliopistossa nuoriso sauhusi vapaudesta ja tasa-arvosta ja hallinnonuudistuksessa miesprofessorit ja naissiivoojat ymmärrettiin yhtä tärkeiksi.
Mies ja ääni -periaatteessa ei nähty kuitenkaan kielellistä ongelmaa, sillä 70-luvulla naista kutsuttiin luontevasti tiedemieheksi, virkamieheksi, lautamieheksi ja tässä tapauksessa siis pelkäksi mieheksi.
Koulussa opettajat olivat laitaoikeistolaisia ja yliopistossa professorit niin taantumuksellisia, että opiskelijat suunnittelivat marxilaista varjo-opetusta karkottaakseen päästään näiden räikeät neuvostovastaiset valheet.
Historioitsijat Osmo Jussila ja Matti Klinge ruotivat luennoissaan idänsuhteita ja mursivat luutuneita käsityksiä, mutta molemmat puolustivat keisarillista Venäjää ja leimautuivat monarkisteiksi. Jussila kiisti sortokaudet ja Klinge helsinkiläisten kärsimykset: jos kasakat viuhuttivat ruoskiaan talvisaikaan, väkijoukon päällä oli aina paksusti vaatetta.
uutiskirje 