Jotaarkka Pennanen: ”Viihdesarjat tuputtavat röyhkeyttä ja itsekkyyttä”

Mitä voi tulla miehestä, joka luki Kommunistisen manifestin 16–17-vuotiaana märkäkorvana. Miehestä, joka sai äidiltään runoilija Anja Vammelvuolta ja isältään kirjailija, toimittaja Jarno Pennaselta nimikseen Jotaarkka Aleksis Vissarion.

Jotaarkka-nimestä sen kantaja on aina pitänyt, tuleehan nimi Joel Lehtosen samannimisestä sadusta. Ehkä enteellistä tulevia toimia silmälläpitäen oli, että Jotaarkkan kolmas etunimi on Vissarion, joka on Stalinin isän nimi. Toisesta etunimestä, Aleksis puhumattakaan.

Jarno Pennasen äiti oli kirjailija Ain’Elisabeth Pennanen ja isä näyttelijä ja teatterinjohtaja Aarne Orjatsalo. Taitelijasuvun vesalla ei ole aina ollut niin helppoa, vaikka hän myöntääkin saaneensa vahvat taiteelliset ja poliittiset elämäneväät.

– Tunnetut vanhemmat antoivat pahantahtoisille ihmisille aseen. Joskus ajattelin, että olisinpa orpo. Oli harmillista, kun väitettiin, että onnistuessani teatteriohjaajana, onnistuin vanhempieni ansiosta.

Tänä vuonna 70 vuotta täyttänyt teatteriohjaaja pohti nuorena ruvetako taiteilijaksi vai poliitikoksi? Taiteen ja politiikan suhde tulee esille myös hänen kirjoittamassaan, mutta ei vielä julkaistussa isoisänsä Aarne Orjatsalon elämäkerrassa.

– Olen aina ollut monista asioista kiinnostunut alkaen tähtitieteestä politiikkaan ja kaikesta siltä väliltä. Jossain vaiheessa tajusin, että teatteri pitää sisällään kaikki kiinnostukseni kohteet, myös eri taidelajit. Niinpä pääsin jo 19-vuotiaana Suomen teatterikoulun Korkeakouluosastoon, kertoo ansioitunut ja palkittu ohjaaja.

Väärää talouspolitiikkaa

Pennanen seuraa edelleen tiiviisti politiikkaa ja yhteiskunnallisia tapahtumia. Nykyään hän ei kuulu mihinkään puolueeseen, mutta kantoi aikoinaan SKP:n puoluekirjaa.

– Omaan poliittiseen kantaani vaikutti perhetaustani ja se, että olin asunut Neuvostoliitossa ja minulla oli ja on ystäviä siellä. Tiesin, että se todellisuuskuva, mitä ”vähemmistöläiset” tuputtivat Neuvostoliitosta, ei pitänyt paikkaansa. Silmäni avautuivat, kun tutustuin kirjaan marxilais-leniniläisestä etiikasta, jossa todisteltiin, että Kristus ei ole ollut olemassa. Sekö muka on tieteellistä etiikkaa! Sillä ei ole kristillisen etiikan kannalta mitään merkitystä, onko Kristus ollut olemassa vai ei. Materialistisen filosofian ristiriitaisuudet ja poliittinen tarkoitusperäisyys saivat minut eroamaan puolueesta.

Kirjassaan Elämää pienempi näytelmä Pennanen pohtii neuvostokommunismin ja radikalismin suhdetta.

– Kaikki ääriliikkeet, islamilaisuus ja uusfasismikin ovat radikalismia. Kysymys on siitä, minkälaisia arvoja radikalismilla puolustetaan. Me tarvitsemme yhteiskunnassa kokonaisvaltaista, kriittistä ajattelua markkinatalouden suhteen. On monia uhkakuvia siitä, mitä tapahtuu, kun Euroopassakin tulee olemaan yhä enenevässä määrin köyhiä ihmisiä. Heillä on vahvasti muistissa paremmat ajat, ja tämä jos mikä saa aikaan negatiivista radikalisoitumista.

Pennanen tähdentää, että useat kansainväliset taloustieteilijät ovat varoitelleet siitä, että tuloerojen kasvaessa häviö koituu koko tuotannolle, myös kapitalisteille.

– Talouden moottori on keskiluokka, kun sen ostokyky heikkenee, taloudella menee huonosti. Niin kuin meillä Suomessa parhaillaan, sillä nykyisen hallituksen talouspolitiikka on aivan kammottavalla tavalla väärää.

Surkeinta on se, että köyhätkin suomalaiset luottavat nykyisiin vallanpitäjiin ja äänestävät heitä. Nykyinen poliittinen ja kulttuurinen ilmapiiri huutaa Pennasen mielestä suurempaa linjaa oppositiolta.

– Se, mitä työelämässä robotiikan ja digitalisaation myötä tapahtuu, on jäänyt aivan liian vähälle huomiolle oppositiossa. Työpaikkoja häviää yhä enemmän. Lisäksi Eurooppaan on tullut ja tulee valtava määrä ihmisiä, jotka tarvitsevat työtä. Nykyinen hallitus joko ei ymmärrä tai välitä tulevasta muutoksesta työelämässä. Nyt pitäisi puhua lyhyemmistä työpäivistä työajan lisäämisen sijaan.

Viihde ei ole harmitonta

Kulttuurin saralla puhtaasti kaupallisen viihdekulttuurin voimakas kasvu huolettaa Pennasta.

– Saippuasarjat syöttävät meille ilta illalta porvarillisen elämäntavan ihanuutta. Erilaiset reality-sarjat ja viihteelliset keskusteluohjelmat tuputtavat kilpailuhenkeä, röyhkeyttä ja itsekkyyttä. On valitettavaa, että työväenliike on unohtanut sen perusasian, että sivistys ja kulttuuri ovat edullisia koko yhteiskunnan kehitykselle. Se näkyy varsinkin kunnallispolitiikassa. Jos liberaali porvaristo ja työväenliike löytäisivät yhteisen linjan, ne voisivat yhdessä saada paljon hyvää aikaan tuomalla esiin humanistisia näkemyksiä itsekeskeisen kilpailufilosofian sijaan.

Pennanen myös toivoo, että nykyisen hallituksen kulttuurivihamielisyys on saanut opposition heräämään. Hänen mielestään on järkyttävää, että vanha kulttuuripuolue kokoomuskin on voinut nimittää täysin osaamattoman kulttuuri- ja opetusministerin.

Jotaarkka Pennasen ohjaajantyötä on ohjannut intohimo niin taiteeseen kun elämäänkin.

– Lähes jokainen työni on ollut jollain tapaa henkilökohtainen, tai niiden teemat ovat limittyneet joko henkilökohtaiseen elämään tai yhteiskunnan murroksiin. Taiteilijalla on vastuu välittää katsojalle elämyksiä, joita suurista klassikoista saa.

Pennanen ei ole hellittänyt työnteosta, vaikka olisi oikeutettu jo eläkepäiviin.

– Haluaisin ohjata vielä Shakespearen näytelmän Rikhard II. Se käsittelee ihmisen suhdetta valtaan tuoden toisaalta esille vallan ruokkiman narsismin ja toisaalta sen turhuuden.

Elämää pienempi näytelmä -kirjassaan Pennanen siteeraa J. W. Goethea uskoen, että taiteilijan tehtävä on kuvata omaa aikaansa, mutta silti hän voi tuottaa vain välähdyksiä elämän koko suuruudesta.

– Teatteri ja taide parhaimmillaan antavat voimaa ja rikkautta suhteessa elämään, Jotaarkka Pennanen lopuksi muistuttaa.