Kutsu hyvien ihmisten ja pelastusliivien saarelle

Pakolaiset tulivat ja turistit lähtivät. Näin kävi erityisesti Lesboksen saarelle viime vuonna, kun väki alkoi tulvia Turkkia lähimpänä olevalle EU:n saarelle. Tilanne on rauhoittunut, mutta yhä Lesboksella on tuhansia pakolaisia kahdella leirillä, pahimmista ajoista muistuttaa yhä pelastusliivien hautausmaa ja yhä tarvitaan avustusjärjestöjä auttamaan niin pakolaisia kuin paikallisia.

Paikalliset ovat menettäneet suuren osan toimeentulostaan.

– Jos haluaa olla vähän avuksi, ei tarvitse tulla vapaaehtoistöihin tänne eikä edes auttaa Suomessa. Voi tulla turistiksi, istua kahviloissa ja ravintoloissa, syödä ja juoda, ostaa tuliaisia, vuokrata autoja, käydä kiertoajeluilla, tamperelainen Minna Minkkinen vinkkaa.

600 000 pelastusliivit

Sosiaalialan moniottelija ja vasemmistoliiton kaupunginvaltuutettu Minkkinen lähti elokuussa Lesbokselle, koska maailmantuska ei hellittänyt.

– Syyrian tilanne on jo vuosia jostain syystä koskettanut minua enemmän kuin mikään muu maailman konflikti tai kriisi, varmaankin lasten kohtalon takia, hän sanoo.

– Oli pakko tehdä jotain, mutta kun Syyriassa olisi ollut vaarana mennä henki, päätin lähteä seuraavalle pysäkille eli Lesbokselle.

Minkkinen kustansi matkansa kaupunginvaltuuston kokouspalkkioillaan, jotka piti alunperin käyttää ensi kevään kuntavaalikampanjaan.

– Pitää tehdä kampanja sitten jalkatyönä, hän sanoo.

Minkkinen löysi yhteyden avustusjärjestöihin internetin kautta, haki ja sai kutsun tulla siivoamaan rantoja ja leikittämään lapsia. Kolme viikkoa kului raivatessa veneitä, pelastusliivejä ja muuta roinaa rannoilta. Kyse ei ole pikku hommasta, sillä vuoden 2015 alun jälkeen pelastusliivejä arvioidaan jätetyn saaren rannoille 600 000 ja kumiveneitä 10 000.

– Kylässä, jossa asuu 150 asukasta, paljolti eläkeläisiä, ei paikallisten ole mitään mahdollisuuksia organisoida siivouksia. Minulle oli tärkeää, että järjestöni tekee hyvää paikallisille.

Työhön kuului myös olla ottamassa vastaan rantautuvia ihmisiä, vaikka tilanne on rauhoittunut vuoden takaisesta, koska merialueita valvotaan hyvin tarkkaan. Joitakin tulijoita Turkista Lesbokselle yhä pääsee.

Tiukka valvonta on kuitenkin lisännyt salakuljetuksia. Pikavenematka Turkista Lesbokselle kestää 12 minuuttia. Viimeiset metrit tulijat joutuvat uimaan.

– Tuon kolmen viikon aikana oli päivä, jolloin saapui kolme venettä. Muuten samana aikana tuli yhteensä kolme ryhmää, Minkkinen kertoo.

Äärettömän tylsää elämää

Nyt Minkkinen työskentelee pienemmällä Lesboksen kahdesta pakolaisleiristä, jakaa vaatteita ja teetä. Sinne on sijoitettu lapsiperheitä, vajaa tuhat henkeä. Toisella leirillä väkeä on moninkertainen määrä. Suurimmat ryhmät ovat syyrialaiset ja afganistanilaiset.

Leirit on tarkoitettu muutaman viikon oleskelua varten, mutta ihmiset asuvat niissä jopa vuoden.

– Ihmisillä on äärettömän tylsää. Heille ole töitä eikä lapsille kunnollista koulua, Minkkinen kuvailee.

Ihmiset haluavat pääasiassa Saksaan tai Kanadaan. Minkkinen ei kuitenkaan usko, että moni pääsee.

– Heidät käännytetään, lastataan laivaan ja viedään Turkkiin. En tiedä, mitä heille siellä tapahtuu.

Hän ei kysele pakolaisilta heidän kokemuksistaan tai reiteistään.

– He kertovat, jos haluavat. Ja kyllä monet kertovat.

Esimerkiksi nuori mies, joka käveli puolitoista vuotta Nepalista Turkkiin. Tai naisten ja lasten ryhmä, joka myi kaiken Afganistanissa ja pääsi niillä rahoilla Lesbokselle asti. Hinta oli 25 000 euroa.

Hyvien ihmisten saari

Minkkistä huolettaa myös lesboslaisten tulevaisuus.

– Pakolaisille on hirveää joutua lähtemään omasta maastaan. Mutta myös kreikkalaisille näillä saarilla tilanne on aivan kohtuuton.

Pääelinkeinosta, turismista, sanotaan kadonneen jopa 80 prosenttia. Töitä ei ole.

– Sen päälle Kreikassa on yhä talouskriisi. Juuri taas leikattiin eläkkeitä.

Siksi Minkkinen kehottaa suomalaisiakin matkustamaan Kreikan saarille.

– Itse palaan varmasti Lesbokselle turistina. Tälläkin reissulla aion käyttää jokaisen senttini paikallisiin palveluihin.

Minkkinen vakuuttaa, että lesboslaiset ovat juuri niin inhimillisiä ja lempeitä kuin mitä mediassa on kerrottu. He jaksavat auttaa.

– Ennen tänne tuloani en todellakaan tajunnut, miten merkittäviä ihmisiä täällä asuu. Mummot jaksavat ymmärtää pakolaisia, vaikka ovat todella joutuneet kärsimään tilanteesta.

Minkkinen kertoo majatalonsa isännästä, eläkkeellä olevasta merimiehestä, joka sanoo nähneensä merillä kaiken.

– Kun kriisi alkoi, se oli hänestä silti kauheaa. Veneitä tuli eikä ehtinyt tai pystynyt auttamaan kaikkia, vaikka halusi. Ja kuinka hirveää oli, kun vainajia ajautui rantaan.

– Kalastajat sanovat, että katsovat nyt merta eri lailla. Aiemmin meri oli se, joka antoi elannon, nyt sen näkee hukkuneiden viimeisenä sijana.

Minkkinen painottaa kuitenkin sitä, että elämä Lesboksella on rauhallista.

– Vuosi sitten tilanne toki oli aivan erilainen.

Saarelaiset olivat ehdolla Nobelin rauhanpalkinnon saajiksi. Palkinto meni Kolumbian presidentille.

– Se raivostutti minua, mutta paikalliset eivät asiaa juuri noteeranneet. Heille se ei olisi muuttanut mitään.

Nirsoilkoon edes vaatteista

Minkkinen sanoo, että vapaaehtoisissa on monenlaisia. On paljon nuoria ja naisia, on niitäkin, jotka hakevat extreme-kokemuksia.

– Niitähän täällä saa, jos ei ole tottunut työskentelemään hädänalaisessa tilanteessa olevien ihmisten kanssa, hän sanoo.

Hän arvioi, että häntä suojaa sosiaalialan ammattilaisuus.

– Vaikken ole tehnyt tällaista työtä ennen, olen koko työelämäni ollut tekemisissä enemmän tai vähemmän kriisitilanteissa olevien kanssa.

Vaatteiden jakaminen on yksi pakolaisleirin ikävimmistä töistä.

– Monien vapaaehtoisten on vaikea kestää sitä, että heistä ei tykätä. Meistä ei välttämättä tykätä, koska joudumme sanomaan ihmisille koko ajan ei. Ihmisiä on paljon ja ja vaatteita vähän. Vaatteet ovat usein rytkyjä ja pieniä kikkanoita, kun haluttaisiin tummaa ja peittävää.

– Kun ihmiset nirsoilevat vaatteissa, monen vapaaehtoisen ensimmäinen tunne on, että onpa epäkunnioittavaa, kun ei oteta sitä, mitä tarjotaan. Unohtuu, että ihmisen tulevaisuus on ihan auki, eikä tiedä yhtään, mitä tapahtuu. On hirveä stressi. Se vaate voi olla ainoa asia, johon hänellä on valtaa sanoa kyllä tai ei. Totta kai ihminen valikoi kivat vaatteet. Niin minäkin tekisin. Antaa vaan nirsoilla.

Alusvaatteita ja EU-politiikkaa

Lesboksella Minkkiselle on rävähtänyt päin naamaa se, kuinka vaikea uuteen maahan on kotoutua.

– Tämä kuulostaa karulta, mutta elämä jopa pakolaisleirillä on helpompaa kuin elämä suomalaisessa lähiössä. Täällä on tutun kulttuurin ihmisiä ympärillä, tuttu kieli, tutut tavat. Suomessa kukaan ei puhu sinulle ja jos puhuu, et ymmärrä, kieli on järjettömän vaikea etkä löydä töitäkään. Kamalin kohtalo on joutua eristyksiin.

Ihmisille, jotka kysyvät, miten Välimerellä olevia pakolaisia voisi auttaa, hän sanoo, että paras on tehdä vapaaehtoistyötä kotimaassa ja auttaa ihmisiä kotoutumaan.

– Täällä tarvitaan parempaa EU-politiikkaa ja maahanmuuttopolitiikkaa, ei täällä muuta tarvita, vaikka toki kaikenlaista puuttuu, kuten sukkia tai alusvaatteita. Mutta ei niitä kannata tänne Suomesta raijata. Parempi antaa rahaa avustusjärjestöille.

Hän painottaa sitä, että kielikoulutusta pitää lisätä ja työnsaantia tukea. Maahanmuuttajia ei pidä eristää muista suomalaisista, ei esimerkiksi laittaa asumaan keskenään yhdelle asuinalueelle.

– Lisäksi pitää olla kulttuuritulkkeja, ihmisiä, jotka tulkitsevat maahanmuuttajille suomalaisia tapoja ja käytäntöjä. Ja päinvastoin.

– Ensimmäiselle polvelle kotoutuminen on tosi vaikeaa. Mutta totta kai siihen pystyy.