Viimeinen sana
Brittiohjaaja Ken Loachin realistisen I, Daniel Blaken nimihenkilö, 59-vuotias puuseppä, saa sydänkohtauksen ja määrätään sairaslomalle. Työvoimatoimisto määrittelee sairaan miehen silti työkykyiseksi. Vaikka kyse on ilmiselvästä virheestä, hän putoaa sosiaaliturvaverkkojen läpi.
Ohjaaja on kertonut, että Blaken todelliset esikuvat ovat kohdanneet kafkamaisempiakin tilanteita.
Katsomossa surettaa ja raivostuttaa. Etsimättä tulevat mieleen Suomen hallituksen työttömiin kohdistamat kiristystoimet.
Työttömyysturvan ehtoja tiukennetaan. Ansio-sidonnaista leikataan. Työttömien kontrollointi lisääntyy.
Yhä useampi tulee olemaan tosielämän Daniel Blake.
Helena Rytin ohjaama Luukku on sarja kohtaamisia. Milloin yögrillillä, terveyskeskuksen vastaanotossa, milloin sosiaali- ja terveysministeriön tiedotustilaisuudessa (riemastuttavan tosi ja samalla absurdi kohtaus!).
Esitys on syntynyt mielenterveyskuntoutujien omista kokemuksista erilaisilla luukuilla.
Alussa esiintyjillä ei ole edes nimiä, vain numerot. He asettuvat pelokkaaseen jonoon. Heitä käskytetään luukulta luukulle, apua pyytävää ei auteta.
Suosittelen Luukkua, erityisesti päättäjille.
Viimeinenkin on tositarina, eikä edes esityksen muotoon puettu.
Tuttavallani, kulttuurialan ammattilaisella, on vuosia ollut työnhaku käynnissä työvoimatoimistossa. Myös silloin, kun keikka- tai pätkätöitä on. Näin on virkailijan kanssa yhdessä aikanaan sovittu. Käytäntö on freelancereilla tavallinen.
Eräänä päivänä hän saa toimistosta puhelun: ”Meillä lukee, että sä olet ollut 64 viikkoa työttömänä.”
Tuttava kertoo tehneensä töitä viimeiset 64 viikkoa, ja kauemminkin.
”Koetko sä olleesi siellä museolla kokopäivätöissä?” Hän on ollut ja niin myös kokenut.
Tuttava selvittää perusteellisesti puhelimessa ja vielä perusteellisemmin sähköpostissa, mitä töitä on tehnyt, kenelle ja missä.
Ei riitä. Hänelle lähetetään kirje, jossa tiedustellaan, työskenteleekö hän valvonnan alaisena tai omissa toimitiloissaan (hänen tapauksessaan omassa teatterissa tai museossa). Pyydetään palkkakuitit, työtodistukset ja tehdyt työtunnit.
Koska on ajoittain saanut soviteltua työmarkkinatukea, tuttava on jo toimittanut tiedot jokaisesta tekemästään työtunnista Kelaan.
Kerrotaan myös, että ”asia voidaan ratkaista ilman lisätietojakin”. Sitä ei kerrota, mitä asiaa ollaan ratkaisemassa. Hän vastaa lisäselvityksestä tehtyyn lisäselvityspyyntöön tekemällä lisäselvityksen lisäselvityksen.
Vastauksena tälle museossa ja teatterissa vuorotellen ja parast’ aikaa työskentelevälle teatteriammattilaiselle tarjotaan kolmea koulutusta: Kuljettajan ammattipätevyyden jatkokoulutus, trukkikoulutus kuljettajille ja metallialan täydennyskoulutus.
Tällaiseen hölmöilyyn voisi suhtautua huumorilla, jollei kyseessä olisi ihmisten elämät ja monesti kokonaisten perheiden toimeentulo. Tai jos kyseessä oli tavaton ja erikoinen tapaus. Mutta mielivaltaiselta vaikuttava kontrollointi on työttömien, freelancereiden, silppu- ja pätkätyöläisten arkea.
Tähänkin tuhrautui useamman ihmisen työaikaa, vapaa-aikaa, vaivaa ja rahaa. Ja minkä vuoksi? No, se ei ole selvinnyt.
”Miksei mun anneta olla ja keskittyä niihin töihin, joita ne kuvittelee, että mulla ei ole”, tuttavani ihmetteli.
Hyvä kysymys. Ei Suomi ainakaan näin nouse.
uutiskirje 