Korvaushoitoklinikka Titanic Hietalahdessa vetää puoleensa moniongelmaista asiakaskuntaa. Naapurin telakalla rakennetaan luksusristeilijää maailman merille, mutta nuoret ajelehtijat eivät edes noteeraa sitä. He käyvät eri taistoja: metadonin ja Subuxonen avulla sinnitellään eroon kuningas Heroiinista.
Yksi kroonisesti romuna tai roinassa olevista kulkijoista on Ile ”Zorbas” Ojanen, parikymppisenä melkoisen rikosrekisterin ja diagnoosien viuhkan kerännyt nuorimies. Hänen puheidensa ymmärtämiseksi tarvitaan ”suomi-nisti-suomi” -kielikursseja.
Lähestymisen (WSOY 2016) minäkertoja, idealisminsa säilyttänyt kirjailija ja psykoterapeutti Tindra ratkoo Ilen ja hänen tyttöystävänsä Eskimon piittaamattomuuden ja itsetuhon takana olevaa yhtälöä.
”Tietynlainen rosoisuus, hienostelemattomuus ja suorasukaisuus ovat antaneet klangin koko elämälleni.”
Anja Snellman, 62, puhuu ”sattumansirkuttajista ja sallimuksen salamantereista”: on pienestä kiinni, minkä suunnan kunkin meistä elämä ottaa.
Näkymättömiä vaeltajia ei edes haluta kohdata, vaan pelätään ja pidetään ”ali-ihmisinä”.
– Helsingin Sanomissa referoitiin taannoin jonkin nimbyily-tutkimuksen tuloksia. Oli mitattu, keiden läheisyydessä suomalaiset kaikkein vähiten haluaisivat asua. Pahnanpohjimmaisina eivät olleet vangit tai maahanmuuttajat, vaan nuoret päihde- ja mielenterveyskuntoutujat, Ilen ja Eskimon kaltaiset ihmiset. Töölön Ruusulankadun asuntolakiista kertoo valitettavan paljon ajastamme.
1990-luvun laman lapset
Tänä syksynä 35-vuotistaiteilijajuhliaan viettänyt kirjailija päätti takavuosina elää vielä yhden elämän ja toteuttaa nuoruutensa haaveen: Snellman alkoi opiskella psykoterapiaa ja tehdä töitä osin juuri päihdeongelmaisten kanssa.
Hän huomasi, että meillä on ylisukupolvista pahaa oloa ja osattomuutta, kamanvetoa äidistä tyttäreen.
1990-luvun alun lama vei monilta työpaikat ja yritykset alta. Karaokebaarit lauloivat seireeninlaulujaan, Virosta ja Venäjästä virtasi Suomeen halpaa heroiinia ja amfetamiinia.
– Työharjoittelussa Diakonissalaitoksen entisellä Munkkisaaren klinikalla näin kolmen sukupolven korvaushoitolaisia: HIV-positiivisia vanhempia, jotka olivat hyvin nuorina saaneet nyt jo aikuiset lapsensa. Näilläkin oli jo omat vauvat mukanaan. Nämä ihmiset eivät olleet ottaneet valuuttalainoja ja tehneet konkursseja, vaan kokivat laman muuten raskaimman kautta.
Näkymättömät vaeltajat keskuudessamme
Terapeutilla on ammattietiikkansa ja vaitiolovelvollisuutensa. Tunnelmien tasolla jotain koetusta ja nähdystä on siirtynyt myös Snellmanin kirjoihin.
Kokoelma Runoksia (WSOY 2014) sujahtaa päihteiden maailmaan lyriikan keinoin. Kuljetaan kohdusta kouluun, huumeluukkuihin ja vankilaan. Mukana on populaarikulttuurin kuvastoa ja tietoisen groteskia huumoria, suomalaiskansallisia murhaballadeja.
Lähestyminen on toista maata, vähäeleinen ja herkkävireinen kirja. Sen päähenkilö Tindra saa lohtua ja voimaa työhönsä itsensä, lastensa ja ex-miehensä Kreetan-kesien muistosta.
Romaanin välimerellisissä osuuksissa on lumovoimaa ja maagista realismia, värejä, makuja ja hajuja nyky-Suomen kolkon lakonisuuden vastapainoksi.
Snellman tuntuu sanovan, että jokainen ihminen tarvitsee oman sisäisen saarensa ja kaihon kultamaansa. Tai Edith Södergranin (1892–1923) runon tapaan ”maan jota ei ole”. Muuten ei jaksaisi päälle vyöryvää arkea ja työelämän vaatimuksia.
Kreikka vuonna nolla
Mutta Kreikkakaan ei ole enää entisensä. Leikkisä, elämäniloinen ja kissamaisen raukea ”Kerro minulle, Zorbas” -henki on vaihtunut talouskriisin loputtomuuteen ja pysyvään poikkeustilaan.
Snellmanin uutuusromaanista tulikin melkoinen surukirja.
– Olen käynyt tänä vuonna kahdesti Ateenassa ja Kreetalla. Helmeilevä, vähän hullu kreikkalaisuus on edelleen pienissä hetkissä läsnä. Olen osunut pienen kylän häihin tai kun pormestari vihkii jonkin rakennuksen. Tanssitaan pitkillä pöydillä. Juhlijat ovat satavuotiaita, samoja sitkeitä ihmisiä, jotka ovat nähneet saksalaismiehityksen ja sotilasjuntan ajat. Toisaalta Ateenassa asuu mummoja kaduilla pahvilaatikoissa. Eläkkeet on leikattu niin minimiin, ettei ole varaa maksaa vuokria. Suku on aina Kreikassa tärkein. Tekee nuorille hirveän pahaa nähdä kunniavanhukset nöyryytetyssä tilassa.
Itäinen Välimeri, jota Lähestymisessä aistimusvoimaisesti kuvataan, on sekin muuttunut tuhansien Euroopan suojiin pyrkineiden ihmisten haudaksi.
Snellmanin uutuusromaanista tulikin melkoinen surukirja. Jäähyväisiä jätetään suomalaiselle hyvinvointivaltiolle ja unelmille ihmisten vapaan liikkuvuuden Euroopasta.
”Mopofiktiota” ja sukupolviromaaneja
Snellmanin ja Pirkko Saision (s. 1949) kirjoihin on liitetty löyhästi omaelämäkerrallisen ”autofiktion” käsite. Sörkan friidu Snellman käyttäisi mieluummin termiä ”mopofiktio”.
– Tykkään leikitellä autenttisuudella ja tuoda lukijan lähelle. Intiimein voi olla samalla universaaleinta. Mutta minä vedän itse ne rajat. Voin ottaa aineksia perhe- ja sukuhistoriastani, mutta samalla valehdella ja fabuloida niin paljon kuin haluan.
Kallion peruja on myös Snellmanin sosiaalinen omatunto, ajatus, että ”vierasta kärsimystä ei ole”.
Kirjailijan lapsuuden ja nuoruuden maisemissa yksi miespolvi hukutti sotatraumojaan viinaan. Pelastusarmeija ja kriminaalihuolto, kirkko ja putka, urheilupuistot ja kapakat eivät olleet kaukana toisistaan.
– Kävin Aleksis Kiven koulua ja näin, miten niitä kortteja oli jaettu. Osalla kavereistani perhetilanteet olivat niin traagisia ja mahdottomia, ettei heistä ollut käymään tunneilla. Nuorena tyttönä mietin paljon maailman selittämättömyyttä ja epäoikeudenmukaisuutta.
Sisaruus salaisuutena ja voimavarana
Kun Snellman rahoitti opintojaan kesätöillä Sörnäisten vankilassa, kalterien takana oli entisiä koulutovereita. Lapsuuskavereita lähti oman käden kautta. Jo ensimmäisiin luokkakokouksiin tuli harventunut joukko.
– Voin olla poissa Kalliosta, mutta Kallio ei ole ikinä poissa minusta. En ole kotoisin työläiskodista, vaan alemmasta keskiluokasta. Mutta tietynlainen rosoisuus, hienostelemattomuus ja suorasukaisuus ovat antaneet klangin koko elämälleni.
Sisarensa tragediasta Snellman oli valmis kirjoittamaan vasta teoksessaan Pääoma (Otava 2013). Se on kuvaus Anusta ja Marusta, sisaruksista, joista toinen suuntaa maailmalle ja värikylläiseen kirjailijaelämään. Toinen, kitalakihalkiosta ja muista kehityshäiriöistä kärsivä Maru, eristyy tukiasuntoonsa ja sairauksiinsa. Sotien jälkeen vammaisuutta ei osattu käsitellä oikeastaan mitenkään, vaan poikkeavia ihmisiä salailtiin ja hävettiin.
Pääoma on requiemmaisuudessaan yhtä järeää tunnustuskirjallisuutta kuin Christer Kihlmanin Ihminen joka järkkyi (Tammi 1971) tai Henrik Tikkasen osoitekirjat. Kaikessa, mitä Anu ikinä tekeekin, on mukana sisaren läsnäolo ja paino.
– Kanssakulkijanani on ollut ihminen, joka on muistuttanut erilaisuudesta ja toiseudesta, siitä, ettei mikään ole elämässä itsestään selvää, Snellman kiittää.
”Voin olla poissa Kalliosta, mutta Kallio ei ole ikinä poissa minusta.”
Elämän pitkät minuutit
Snellmanin juhlasyksyyn kuului myös Alli Haapasalon Syysprinssi-romaanista (Otava 1996) tekemän filmatisoinnin ensi-ilta. Siivekkään ja verisen taiteilijarakkauden kuvaus herättää henkiin 1980-luvun alun ilmapiirin. Taistolaisuus vaihtuu punkin, Pelle Miljoonan ja Sielun Veljien elämännälkään, Koijärveen ja Lepakon valtaukseen. Teatterikoululaisten Pete Q tekee pesäeroa kaikkiin totalitarismin muotoihin.
Luulisi, että 22 romaanissa, kahdessa ajankohtaisteoksessa ja kolmessa runokokoelmassa olisi yhdelle ihmiselle paljon. Snellman tekee edelleen täysillä kirjoja, terapeutin töitä ja juontaa HSTV:n Arka paikka -ohjelmaa.
Mistä energiaa kaikkeen tähän, kun nuorempiakin voisi vastaava tahti hirvittää?
– Sama tuntimäärähän kaikilla on, kysymys on vain siitä, miten sen käyttää. Ihon aika (Otava 1993) kertoo siitä, kun saattohoidin äitiäni. Minulla oli samaan aikaan kaksi pientä tyttöä. Menin Kätilöopiston ja Koskelan sairaalan kroonikko-osaston väliä neljä vuotta. Siinä ehti oppia, kuinka pitkä aika on minuutti. Joskus oman tekemisen joutuu puristamaan niin pieneen, joskus on aikaa vaikka mihin, Snellman kuittaa.
uutiskirje 
