Oikeistopopulisti johtaa Italiaa [Silvio Berlusconi vuonna 2002] ja Ranskan presidentinvaaleissa äärioikeisto kerää lähes 20 prosentin kannatuksen. Tanskassa ja Norjassa porvarihallitukset joutuvat nojautumaan äärioikeiston tukeen.
Voisiko sama tapahtua myös meillä?
Suomessa äärioikeistolaista tai oikeistopopulistista liikettä on yritetty synnyttää vuosikausia, mutta huonolla menestyksellä. Uuden IKL:n tai kaupunginvaltuutettu Olavi Mäenpään yritykset ovat enemmän säälittäviä kuin pelottavia.
Perussuomalaisten Timo Soinin puheet oikeistopopulistisen puolueen perustamisesta ovat vähän tukevammalla pohjalla, onhan kyse eduskuntapuolueesta. Mutta kannatusta ei ole Soininkaan puolueella kuin nimeksi.
Aatteellisesti uusoikeistolla olisi Suomessakin kannatuspohjaa. Helsingin yliopistossa keskellä lamaa tehty tutkimus hätkähdytti. Peräti kolmasosa 18–30 -vuotiaista kaupunkilaisnuorista jakoi uusoikeistolaisen arvomaailman, johon sisältyi markkinaliberalismia, ulkomaalaisvastaisuutta ja nationalismia.
Pari vuotta sitten tutkimus uusittiin. Uusoikeistolaiset arvot jylläsivät edelleen, mutta merkkejä vakavasti otettavan oikeistopopulistisen puolueen järjestäytymisestä ei edelleenkään näy.
On kuitenkin puhuttu lähiöissä kytevästä aikapommista, joka odottaa Johtajaa räjähtääkseen käsiin. Yksi vuoden 1996 tutkimuksen tekijöistä, professori Kyösti Pekonen arvioi tuolloin, että yhteiskuntarauha ostetaan työttömyyskorvauksilla.
Vuosia on kulunut, mutta mitään ei ole tapahtunut. Suomalainen tapa protestoida näyttääkin olevan äänestämättä jättäminen. Ensi kevään eduskuntavaaleissa ottajaansa odottaa lähes 1,5 miljoonaa käyttämätöntä ääntä. Ei niistä tarvitsisi kerätä kuin joka viides, niin olisi lähellä nousta Suomen neljänneksi suurimmaksi puolueeksi. [Vuoden 2003 vaaleissa perussuomalaisten kannatus jäi 1,5 prosenttiin, mutta Soini pääsi eduskuntaan.]
Protesti urbaanissa ympäristössä
Professori Tuomo Martikainen Helsingin yliopistosta löytää Suomesta ainakin yhden varaventtiilin, joka useimmista Euroopan maista puuttuu ja joka saattaa estää vaikutusvaltaisen oikeistopopulistisen puolueen synnyn tänne vastakin.
Kyse on ”onnekkaasta” suomalaisesta puoluejärjestelmästä. Hallituksessa istuu kaksi suurta puoluetta ja kolmas suuri kerää oppositiossa protestiääniä. Oppositioon jäävä puolue vaihtuu, jos siirtymät vaaleissa ovat riittävän suuria.
– Meillä tämä kolmen puolueen hissiliike on taannut ainakin toistaiseksi vakauden, sanoo Martikainen.
Suomen puoluejärjestelmästä ei ole löytynyt populistisen liikkeen mentävää reikää sitten SMP:n ja Veikko Vennamon voiton päivien. Ja vennamolainen maaseudun unohdettuun kansaan vetoava protesti ei voisi enää tänä päivänä onnistua, Martikainen väittää.
– Nyt protestin täytyy syntyä urbaanissa ympäristössä. Muualla ei ole enää sellaista poliittista voimaa.
Tuomo Martikainen pitää oikeistopopulismissa johtajuutta ratkaisevana asiana. Johtajan olisi oltava urbaani tyyppi imagoltaan. Timo Soinissa on hänen mielestään liikaa junttimaisuutta siihen tehtävään.
Iso joukko täysin irti politiikasta
Äänestämättömyydestä on Suomessa tullut ehkä tärkein tyytymättömyyden väylä. Vuoden 1999 eduskuntavaaleissa äänioikeuttaan käytti 68,3 prosenttia äänioikeutetuista. Vuoden 2000 kunnallisvaalit kiinnostivat enää 55,7 prosenttia äänestäjistä.
– Äänestämättömyys merkitsee sitä, että suuri määrä ihmisiä on ajautunut politiikan ulkopuolelle eivätkä he myöskään reagoi perinteiseen poliittiseen sanomaan. Äänestämättömien valtava massa saattaa lähteä populistin perään sopivan tilaisuuden tullen, Martikainen varoittaa.
Jos äänestämättä jättävät ovat hyvä oikeistopopulismin kasvualusta, niin maaperä vahvistuu koko ajan. Kerran opittu äänestyskäyttäytyminen — ja siis myös äänestämättä jättäminen — näyttää jatkuvan vaaleista toiseen.
Vuoden 1979 vaaleissa 19–20 -vuotiaistakin yli 70 prosenttia kävi äänestämässä. Kahdeksan vuotta vanhempina vuoden 1987 eduskuntavaaleissa heistä suunnilleen yhtä suuri osa kävi äänestämässä ja vuonna 1999 heidän äänestysprosenttinsa oli edelleen sama.
Mutta viime vaaleissa ikäluokan 19–20 vuotta äänestysprosentti jäi alle 50:n. Yli 60 prosentin pääsivät vasta 30-vuotiaat ja yli 70 prosentin nelikymppiset.
– Nyt äänestämättömistä valtaosa on niitä, jotka eivät ole äänestäneet ehkä koskaan. Näissä 1,4 miljoonassa äänestämättä jättävässä on aika tavalla politiikasta irronnutta väkeä ja tämä on uhkatekijä. Monet ovat niin totaalisesti ja kokonaisvaltaisesti politiikan vastaisia, etteivät he seuraa perinteistä puolueviestiä, sanoo äänestämistä ja äänestämättä jättämistä paljon tutkinut Tuomo Martikainen.
TV:stä tutulla olisi kysyntää
Vuoden 1999 vaaleista on tutkittu tarkkaan syyt äänestämättä jättämiseen ja erityisesti nuorten vaalikäsitykset.
Kaksi kolmesta äänestämättä jättäneestä nuoresta piti politiikkaa epäluotettavana.
Kaksi viidestä nuoresta äänestäjästä sanoi äänestävänsä tv:stä tuttua ehdokasta. Viidesosaan vaalimainonta vaikutti paljon, viidesosa ratkaisi kantansa vaalipäivänä ja joka kolmas päätti kannastaan muutama päivä ennen vaaleja.
Eli hyvällä, tv:stä tunnetulla tyypillä olisi huikeat mahdollisuudet. [Timo Soini teki läpimurron paljon tv-julkisuutta saaneensa presidenttiehdokkaana vuonna 2006.]
Eniten äänestämättä jättäviä ryhmiä ovat työttömät, heikosti koulutetut ja perinteisissä duunariammateissa toimivat. Mitä parempi koulutus ja isommat tulot, sitä todennäköisempää äänestäminen on.
Paitsi että nuoremmissa ikäluokissa hekin jättävät herkästi äänestämättä.
Tuomo Martikainen pitää laajaa äänestämättä jättävien joukkoa potentiaalisena ääriliikkeiden kannattajien ryhmänä.
– Meillä Suomessa on syntynyt jonkinlainen ideologinen tyhjiö, jossa poliittinen viesti ei mene kovin hyvin perille. He saattavat sitten lähteä jonkun kansanvillitsijän perään. En tarkoita että kaikki, mutta suhteellisen pienikin oikeistopopulistinen ryhmä saattaa panna puoluejärjestelmän köntyilleen.
Uusoikeisto on kovaluontoisuutta
Edellä jo mainittiin vuodelta 1996 oleva tutkimus, jossa kolmasosa kaupunkilaisnuorista osoittautui arvomaailmaltaan uusoikeistolaisiksi. Kun Helsingin kaupungin tietokeskus julkisti vastaavan tutkimuksen viime vuonna, osuus oli pysynyt ennallaan. Asenteiden koveneminen ei ollut lamaan liittyvä väliaikainen ilmiö, vaan se näyttää vakiintuneen.
”Myös Suomessa on oikeistopopulististen puolueiden mobilisoitavissa oleva kannatuspohja. Valtapuolueet, etenkin kokoomus ja keskusta, ovat kuitenkin toistaiseksi onnistuneet kiinnittämään uuden politiikan uus-autoritaarisen mobilisaatiopotentiaalin kannatuksekseen”, päättelivät tutkimuksen tehneet Tuomo Martikainen ja tutkija Villiina Hellsten.
– Edelleen kovien arvojen ja oikeistopopulistisen agendan kysymykset saavat vastakaikua, Martikainen sanoo nyt.
Uusoikeistolaisella arvomaailmalla tutkijat tarkoittavat ensinnäkin vahvaa ”holhousvaltion” kritiikkiä.
– Se on tiettyä kovaluontoisuutta. Ei pidä liikaa hyysätä ihmisiä ja jokainen on oman onnensa seppä.
– Sitten on kritiikkiä ulkomaalaisia kohtaan ja vahvan järjestyksen ja kurin vaatimus. Vähemmistöjen oikeuksia kunnioitetaan vähemmän kuin muu väestö. Ja tietysti kannatetaan vahvaa johtajuutta ja suomalaisuutta, Martikainen kuvaa.
”Le Pen ei konna, vaan seuraus”
Potentiaalia on, mutta on eri juttu, saadaanko se esiin. Johtajuuden lisäksi oikeistopopulismin nousu edellyttäisi Tuomo Martikaisen mielestä kaunan ilmapiiriä, josta on merkkejä Ranskan suurkaupunkien slummiutuneissa lähiöissä.
Muita edellytyksiä ovat sosiaalivaltion ongelmat ja se, että puoluejärjestelmästä löytyy se oikeistopopulismin mentävä reikä.
Meillä puolueet ovat kuitenkin pystyneet venymään poliittisten mielipidevirtausten mukana oikealle ja vasemmalle.
Silti Tuomo Martikaisesta on paikallaan pohtia, miksi Suomi olisi joku erillinen saareke Euroopassa, jossa oikeistopopulismi ei saa tulevaisuudessakaan jalansijaa.
– Jos tällainen perinteisen politiikan romuttanut liike on syntynyt Norjaan, niin kyllä se pystyy panemaan köntyilleen minkä tahansa järjestelmän.
Maailma muuttuu koko ajan monimutkaisemmaksi ja oman elämän hallinta tuntuu karkaavan helposti käsistä.
– Le Pen [Marine Le Penin isä Jean-Marie] ei ole näytelmän konna, vaan pikemminkin seuraus. Ranskassa on viisi miljoonaa pettynyttä ihmistä. Nyt on tilaus ihmiselle, jolla on vaikeisiin kysymyksiin yksinkertaisia vastauksia. Sellaisia, joissa voidaan vastata suuriin kysymyksiin yhdellä sanalla. Niin kuin Le Penin vastaus työttömyyteen Ranskassa on ulkomaalaiset.
– Tällaisia yhden sanan vastauksia ihmiset haluavat eikä viidentoista kohdan ohjelmia. Eivät politiikasta irronneet ihmiset niitä kuuntele, professori Tuomo Martikainen muistuttaa.