Vuoden 2016 huhtikuussa pidettiin neljäs kansainvälinen kestävän kehityksen energiaan ja ympäristönsuojeluun keskittyvä konferenssi ICEEP IV Palestiinan Hebronissa, kaupungissa, jonka juuret ulottuvat varhaiselle pronssikaudelle.
Kahden päivän aikana kuultujen 30 eri alojen tieteilijöiden töiden ohella esittelivät Mohammad M. Karaeen ja Mohammed W. Odeh Birzeitin yliopistosta tutkimuksensa otsikolla Dew harvesting From Atmosphere to Supply Water from Mid Heights in the West Bank of Palestine eli ”Kasteen kerääminen ilmakehästä veden saamiseksi Palestiinan Länsirannan keskikukkuloilta”.
Vesipulan täytyy olla ankara, kun nykyajan yhteiskunnassa vesiturvan takaamiseksi on käytettävä kastetta. Kuinka tähän on tultu?
Puoli miljoonaa siirtokuntalaista päästää käsittelemättömät jätevedet palestiinalaisten maille.
Ei yksin väestönkasvu
Useat israelilaiset tutkimusraportit tavanomaisista viestimistä puhumattakaan esittävät selitykseksi väestönkasvun. Totta onkin, että ottomaanien varsin tarkan väestökirjanpidon mukaan 1900-luvun alussa alueella asui noin 600 000 ihmistä, josta väestö on kasvanut Israelin tilastokeskuksen ilmoittamaan heinäkuuhun 2016 mennessä yli 8,5 miljoonaan.
Tieto jättää kuitenkin olennaisia seikkoja huomiotta.
Amerikkalais-israelilainen ympäristönsuojelija Alon Tal julkaisi 2002 Israelin ympäristöhistorian Pollution in a Promised Land (Luvatun maan saastuminen). Israeliin muuttanut, omien sanojensa mukaan sionisti Tal aloittaa kuvaamalla Israelin uudelleen Yarkonjoeksi nimeämän Al-Aujajoen onnettomuutta 1997, jossa toistasataa urheilijaa vahingoittui. Moni jäi pysyvästi invalidiksi ja neljä kuoli – yhtä lukuunottamatta kaikki saasteisiin. Saasteisiin joessa, joka oli ollut terhakka rannikkojoki runsaine kala- ja kasvilajeineen, joista joitakin ei esiintynyt missään muualla.
Ras al-Aynin palestiinalaiskylästä alkunsa saavana al-Aulaa kuvailtiin vuoden 1891 matkaoppaassa ”kuohuvana ja mutkittelevana jokena, joka lopulta laskee mereen. . . sen voima pyörittää myllyjä ja siitä voi kalastaa pikkukaloja”.
Israelin vesihallintoa oli kestänyt tuskin vuosikymmentä, kun elämää antava joki oli heikentynyt jäteojaksi, sen vesi putkitettu muualle ja korvattu myrkyllisellä teollisuus- ja kotitaloushyhmällä.
Vuonna 1997 jokineste tuhosi urheilijoiden keuhkoja ja elintärkeitä elimiä, kun juutalaisten kansainvälisissä urheilukilpailuissa Makkabiadeissa huolimattomasti rakennettu silta romahti kisailijoiden alta.
Kolme neljästä kuolleesta menehtyi myöhemmin joen saasteiden vuoksi, kuten kerrotaan ekologisen juutalaisuuden Ayzim-julkaisun artikkelissa The Yarkon Disaster: 15 Years Later (Yarkonin suuronnettomuus: 15 vuotta myöhemmin).
Kesti pitkään, ennen kuin Israelin viranomaiset suostuivat myöntämään saasteiden osuuden, osoittaa luonnonsuojelija Tal ja huomauttaa: ”Vuoden 1997 Makkabiadit ovat vain yksi lyhyt kappale. Minkä tahansa Israelin ympäristöhistorian täytyisi pitää massiivista ympäristön huonontumista lähtökohtanaan ja pääasiallisena asiayhteytenä.”
Palestiina oli hedelmällinen
Palkittu kirjailija ja ihmisoikeusaktivisti, palestiinalais-amerikkalainen Susan Abulhawa tekee selväksi Israelin ja Palestiinan ympäristöhistoriallisen taustan: Israel on 68 vuotta vanha maa, jonka perustivat eurooppalaiset juutalaismaahanmuuttajat. He valloittivat Palestiinan, karkottivat suurimman osan alkuperäisestä väestöstä ja vaativat itselleen kaikkia alkuperäisen väestön maita, maatiloja, koteja, liiketoimia, kirjastoja ja varantoja.
Ilman historiallisia katsausta ilmastoon, sateisuuteen tai luonnollisiin vesivaroihin voidaan antaa vaikutelma luonnostaan vihamielisestä, kuivasta maasta.
Tosiasiassa koko historiansa ajan pohjoinen Palestiina on saanut ylpeillä Välimeren ilmastosta kuumine, kuivine kesineen ja runsassateisine talvineen. Ramallahin sateisuus ylittää Lontoon sademäärän niin kuin Jerusaleminkin sadanta.
Palestiinan eteläpuoli muuttuu aavikoksi suunnilleen Beersheban piirikunnassa, josta Negevin aavikko ulottuu Palestiinan eteläkärkeen. Kun Israel perustettiin, Washingtonissa sijaitsevan Institute of Palestinian Sutdies -tutkimuslaitoksen mukaan palestiinalaiset viljelivät jo tuolloin maastaan noin 30 prosenttia. Jos Beersheban puolikuiva piirikunta lasketaan pois, luvut nousevat keskimääriin 43 prosentiin yltäen niinkin korkealle kuin 71 prosenttiin Gazassa.
Jokien suuntaa käännettiin
Israelin vesihallinto toimii yksiin sen kanssa, että maa sulkee palestiinalaiset juutalaisten ulkopuolelle eikä tunnusta Palestiinaa. Näiden kahden erottaminen keskustelussa on vilpillistä, sillä paljon nykyisestä vesikriisistä on suoraan ja epäsuorasti yhdistettävissä sionismin tuomaan täyskäännökseen maan alkuperäisen yhteiskunnan ja maatalouden kestävässä järjestelmässä.
Piittaamatta ekologisesta yhteensopimattomuudesta israelilaiset istuttivat vesi-intensiivisiä vieraslajeja.
Perustamisensa ensimmäisenä vuonna 1948 Israel alkoi tieten tahtoen kääntää jokien ja sivujokien kulkua pakottaen ne toteuttamaan ideologiaa, joka päätyi törmäyskurssille alueen luonnonympäristön kanssa.
Välittämättä ekologisesta yhteensopimattomuudesta israelilaiset istuttivat vesi-intensiivisiä vieraslajeja miellyttääkseen eurooppalaisia makuhermoja ja käyttivät autiomaassa keinokastelua lappamalla vettä naapureilta, paikalliselta väestöltä ja ekosysteemeiltä.
Veden liiallinen pumppaus ja keinotekoinen ohjailu palvelivat sionistien asutusta, jossa olivat vallalla kestämättömät eurooppalaiset standardit, kuten tekee selväksi Edinburgh University Pressin monitieteellisen aikakauskirjan julkaisema raportti Israel’s Settler-Colonial Water Regime: The Second Contradiction of Zionism (”Israelin siirtokunta-asutuksen vesihallinto: Sionismin toinen ristiriita”).
Tutkimus kyseenalaistaa sionistien koloniaalisen toimintamallin ekologisen kestävyyden Palestiinassa. Kalifornian yliopiston kustantamassa yli puolen tuhannen sivun Israelin ympäristöhistoriassa Tal kirjaa näiden vesihallintotoimien johtaneen monenlaisiin ympäristötuhoihin ympäri Palestiinaa.
Vaikka Israel levittää käsitystä nerokkaista juutalaisista maatalouskäytännöistä pr-kertomuksilla maansa erinomaisuudesta, Israelin vierasperäinen maatalous on tosiasiassa ollut turmiollista Palestiinan ekologiselle tasapainolle. Saatavilla olevasta vedestä 80 prosenttia on mennyt maatalouteen, joka on muodostanut alle kolme prosenttia Israelin taloudesta.
Valtio on toteuttamallaan vesivarojen uuttamisella edistänyt siirtomaavaltaista toimintamallia, joka on törmäyskurssilla alueen ekosysteemien suhteen.
Lasku omasta vedestä
Samanaikaisesti kun koloniaalinen hallinto tuotiin alueelle, toteutui palestiinalaisen yhteiskunnan ulossulkeminen. Palestiinalaisen vaurauden ja omaisuuden varastamisen myötä Israel alkoi hävittää palestiinalaista elämää. Edinburgh University Pressin julkaisu nostaa nähtäville maatalouden, joka oli hävityksen keskiössä ja joka oli riippuvainen ilman keinokastelua selviävistä lajeista kuten oliivipuista.
Veden hallinnoinnin täyden valvonnan lisäksi Israel on voinut pitää palestiinalaiset janoisina. Epäoikeudenmukainen vedenjakelu on laajasti dokumentoitu muun muassa Amnesty Internationalin 112-sivuisessa vuoden 2009 raportissa Palestinians denied fair access to water (”Palestiinalaisilta estetty reilu vedensaanti”) sekä muissa alueellisten ja kansainvälisten organisaatioiden musertavissa selvityksissä.
Israelin puolestapuhujat väittävät Israelin turvaavan palestiinalaisten vedensaannin, mutta jättävät kokonaan huomiotta sen ydinasian, että tämä vesi kuuluu alun alkaen palestiinalaisille. Makea vesi pumpataan vuoriston pohjavesivaroista, jotka sijaitsevat palestiinalaiskylien ja -alueiden alla. Sieltä vesi ohjataan siirtokuntien käyttöön.
Tästä vedestä myydään pieni osa takaisin palestiinalaisille – yleensä korkeampaan hintaan kuin saman alueen juutalaissiirtokunnille.
Juutalaisasukkaat käyttävät viisi kertaa enemmän vettä kuin palestiinalaiset. He nauttivat vihannoivista nurmikentistä ja yksityisistä uima-altaista.
Palestiinalaisten vedensaanti sen sijaan vaihtelee. Toisinaan jakelukatkot kestävät viikkoja tai kuukausia, tai vedentoimitus on keskeytetty pysyvästi. Ei ole poikkeuksellista, että kokonaiset kylät saattavat olla ilman juomavettä. Ei tarvitse olla viljelijä ymmärtääkseen, mitä tämä merkitsee palestiinalaisten maataloudelle.
Lisäksi Asian Journal of Applied Science and Engineering -tiedeaikakauslehdessä neljän tutkijan vuonna 2014 julkaistun raportin mukaan Länsirannalla puoli miljoonaa israelilaista siirtokuntalaista päästää käsittelemättömät jätevedet palestiinalaisten maille, mikä johtaa viljelymaan tuhoutumiseen, vesivarojen saastumiseen ja aiheuttaa terveysriskejä väestölle.
Ennennäkemätön ympäristötuho
Vilkaisu pintavesien hallinnointiin antaa lisäesimerkin Israelin aikaansaamasta Palestiinan hydrologisen potentiaalin tuhoamisesta. Kuuluisa esimerkki, muttei suinkaan ainoa, on edellä mainittu Al-Aulajoki.
Kun Israel valtasi pääsyn Jordanjoelle, yksi maan ensimmäisistä vesihankkeista oli alkaa ohjata vettä pois naapureilta. Vuosikymmeniä myöhemmin virtaus on niin heikolla tasolla, ettei Jordanjoki kykene enää täydentämään Kuolleenmeren allasta.
Alenevat veden tasot yhdessä Israelin mineraalien saamiseksi tehtyjen haihdutusaltaiden kanssa sekä muut teollisuuden toimet ovat saaneet aikaan ympäristötuhon, jollaista ei ennen Palestiinassa ole nähty.
1950-luvulla Israel kuivasi Palestiinan Hulehin kosteikon – Lähi-idän biodiversiteettiaarteen – perustaakseen juutalaissiirtokuntia.
Sadat tällaiset hankkeet ovat suurelta osin pilanneet rikkaan biologisen ja geologisen monimuotoisuuden, joka ennen sai kukoistamaan maaperän, jossa kolme mannerta kohtaa.
Israelin ihme?
Scientific Americanissa viime heinäkuussa julkaistun artikkelin mukaan Israel saa 55 prosenttia vedestään poistamalla suolaa merivedestä. Teksti väittää maan nousseen ”vesijättiläiseksi”.
Sivuuttamalla maan keskeisen roolin nykyisen vesikriisin luomisessa luodaan tilaa puheelle Israelin vesi-ihmeestä, matalakustannuksisesta, huomaamattomasta ja rajattomasta makean veden saatavuudesta ikään kuin kyse olisi jostain poikkeuksellisesta keksinnöstä.
Tosiasiassa kertomus ihmeestä lukeutuu tarujen joukkoon, sellaisten kuin ”maa ilman ihmisiä ihmisille ilman maata”, jolla ottomaanien valtakunnan lopun aikoihin pyrittiin oikeuttamaan juutalaisten aloittama palestiinalaisen maan haltuunotto.
Samalla kun suolan poisto merivedestä on lupailevinaan monia etuja, se on kaukana ihmeestä tai edes poikkeus Lähi-idässä. Vesivaikeuksia kohdanneet Persianlahden maat ovat käyttäneet suolanpoistotekniikoita jo pitkään.
Kokemukset Lähi-idässä ja muualla osoittavat kiistatta, että suolanpoistoon liittyy vakavia ympäristökustannuksia ja terveyshaittoja. Lisäksi sivutuotteina on saastumista ja kasvihuonekaasuja.
Ei ole lainkaan selvää, että ilmoitettuun veden 0,54 euron kuutiometrihintaan sisältyvät saasteet tai laajat kaistat arvokasta rannikkomaata, jota tarvitaan suolanpoiston infrastruktuurille. Ei myöskään ole mainintaa tunnetusta ja ennustettavasta paikallisen merielämän tuhosta, joka seuraa suolanpoistoprosesseihin kiinteästi liittyvästä luonnonympäristön fysikaalisesta ja kemiallisesta muuttumisesta.
Kuitenkin esimerkiksi vertaisarvioitu tutkimusraportti Desalination and Alternative Water-Shortage Mitigation Options in Israel: A Comparative Cost Analysis (”Suolanpoisto ja vaihtoehtoiset veden niukkuuteen sopeutumisen mahdollisuudet Israelissa: Vertaileva kustannusanalyysi) vuodelta 2010 on monen muun ohella tehnyt ongelman tiettäväksi.
Rehellistä raportointia
Viimeisten kahden vuosikymmenen aikana ovat Israelin ympäristönsuojelijat ahkeroineet saadakseen yhteiskuntansa tajuamaan paikallisen ympäristötuhon laajuuden. Heidän ponnistelunsa kuten myös lainsäädäntö ja sääntely ovat alkaneet sopeutua joihinkin seuraamuksiin, joika Israelin valloitustoimet, siirtokunnat sekä ekologian ja maaperän voimakkaat muutokset ovat aiheuttaneet.
Palautuminen ei kuitenkaan ole helppoa, sillä Israelin valkoisten uudisasukkaiden siirtomaavaltaisissa mielikuvissa syntynyt ja niihin perustuva politiikka on lähes tyystin hävittänyt Palestiinan alkuperäiselle väestölle ja paikalliselle ekologialle perustuvan järjestelmän.
On aika vastuutonta ja vilpillistä jatkaa romantisoidun myytin levittämistä, jolla Israel tehdään erityiseksi, joka saa ”kuivan maan kukoistamaan”. Myytti on vain silmänkääntötemppu, joka piilottaa Israelin ympäristölliset epäonnistumiset, josta ei ääneen puhuta.
Abulhawa muistuttaa, että vakavasti otettavan median ”olisi viisaampaa tarjota rehellisissä raporteissa piinkovia tutkimuksia niistä lukuisista ympäristöhaasteista, jotka kohtaavat ihmiskuntaa. Erityisen toivottavaa tämä on Lähi-idässä aikana, jolloin ennennäkemätön väestönkasvu ja saastuminen, käsittämättömät sodat ja hupenevat resurssit ovat todellisuutta.”
Artikkeli pohjautuu Susan Abulhawan Middle East Eye -verkkojulkaisussa julkaistuun kirjoitukseen.
Susan Abulhawa on palestiinalais-amerikkalainen ihmisoikeusaktivisti, kirjoittaja ja palkittu menestyskirjailija. Häneltä on julkaistu suomeksi romaanit Sininen välissä taivaan ja veden sekä Jeninin aamut.
uutiskirje 
