1990-luvun puolessavälissä yhdysvaltalainen sosiologi Robert D. Putnam teki merkittävän havainnon. Hän oli tutkinut amerikkalaisia keilaratoja ja todennut niiden asiakasmäärien nousseen 20 vuodessa merkittävästi. Samalla kuitenkin keilailukilpailujen ja -seurojen osallistuja- ja jäsenmäärät olivat pudonneet. Yhdysvalloissa keilailtiin kyllä, mutta sitä ei tehty seurassa.
Putnam julkaisi havaintonsa vuonna 1995 julkaistussa esseessään, jota hän myöhemmin laajensi vuonna 2000 julkaistuksi tietokirjaksi Bowling Alone: The Collapse and Revival of American Community (Simon & Schuster). Siinä Putnam havainnollisti, kuinka hänen havaitsemansa ilmiö ei rajoittunut keilaratoihin. Yhdysvalloissa osallistuminen kaikkeen yhteisölliseen toimintaan, kuten kansalais- ja vapaaehtoisjärjestöihin, hyväntekeväisyyteen, ammattiliittoihin ja poliittisiin puolueisiin oli ollut laskussa koko 1900-luvun loppupuoliskon ajan.
Ilmiö ei koskenut vain poliittisina tai aatteellisina koettuja harrastuksia. Myös partion, rotaryjen, Lions-klubien ja Punaisen Ristin osallistujamäärät olivat hiipuneet. Robert D. Putnamin johtopäätös oli, että yhteisöllisyys oli katoamassa amerikkalaisesta yhteiskunnasta ja että tämän seurauksena yhdysvaltalaisten sosiaalinen pääoma oli rapautumassa. Sosiaalisella pääomalla tarkoitetaan ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa syntyviä verkostoja, ystävyys- ja tuttavuussuhteita ja yhteistä tietoa. Sosiaalinen pääoma tuottaa myös luottamusta yhteisöön – liimaa, joka sitoo ihmisiä yhteen ja luo yhteenkuuluvuuden tunnetta.
Kotona yksin viihteen parissa vietetty aika voi olla mukavaa, mutta sillä on hintansa.
Teoksessaan Putnam esitti varoituksen sosiaalisen pääoman romahduksesta ja sanoi sillä olevan kauaskantoisempia vaikutuksia: ihmiset keskittyivät enemmän itseensä ja perheeseensä kuin yhteisiin asioihin. Koska länsimainen liberaali demokratia vaatii toimiakseen osallistuvaa, yhteisesti asiat kokevaa ja asioista perillä olevaa väestöä, myös Yhdysvaltojen politiikka oli muuttumassa. Yhteisten asioiden yhteisestä hoitamisesta tuli yleisöurheilua, jossa kannatetaan omaa ehdokasta kotisohvalta käsin. Poliittiset puolueet muuttuvat pelkiksi kampanjakoneistoiksi, joilla ei ole muuta tehtävää kuin asettaa ehdokkaita ja kampanjoida heidän puolestaan. Kirjassaan Robert D. Putnam esitti huolen sosiaalisen pääoman rapautumisesta ja kehotti etsimään keinoja sen vahvistamiseksi.
Yksinolo ja yksinäisyys
25 vuotta myöhemmin Putnamin havaitsema kehityskulku on kaikkea muuta kuin pysähtynyt. Yhteisöllisyys Yhdysvalloissa on vähentynyt entisestään. Kun yhteisöllinen tekeminen vähenee, ihmisten käytettävissä oleva aika kuluu entistä enemmän yksin.
Helmikuussa 2025 The Atlantic -lehdessä julkaistussa jutussaan toimittaja Derek Thompson kirjoitti karuja lukuja: yhdysvaltalaisten yhdessä toisten ihmisten kanssa viettämä aika putosi jopa peräti 20 prosenttia vuosien 2003 ja 2023 välillä.
COVID-19-pandemia aiheutti ymmärrettävästi massiivisen lisäyksen yksin vietetyssä ajassa, mutta pandemian päätyttyä ihmisten toistensa kanssa viettämä aika ei palautunut ennalleen vaan jatkoi laskuaan. Erään tutkimuksen mukaan vuonna 2023 amerikkalaiset viettivät enemmän aikaa keskimäärin yksin kuin vuonna 2021.
Erityisesti nuoret ovat Thompsonin mukaan vetäytymässä yksinoloon. Sellaisten nuorten määrä, jotka sanovat viettävänsä aikaa ystävien kanssa päivittäin koulun ulkopuolella on puolittunut 1990-luvun alun jälkeen. Nopeimmin määrä laski 2010-luvulla. Thompson kutsuikin artikkelissaan 2000-lukua ”antisosiaaliseksi vuosisadaksi”.
Mutta USA ei ole koko maailma, eikä yhdysvaltalaisista tutkimuksista voi tehdä Eurooppaa tai Suomea koskevia johtopäätöksiä.
Suomessa Tilastokeskus kerää tietoa sosiaalisista suhteista ja niiden muutoksista. Eräs näitä seuraava on Vapaa-aikatutkimus, jossa viimeisin keruuaika oli vuonna 2017. Tapaan Tilastokeskuksen tutkijat Juha Haaramon ja Riitta Hanifin Helsingissä, kauppakeskus Redissä sijaitsevassa Vapaakaupungin Olohuoneessa. Se on kaikille avoin ja vapaa tila, jota voi käyttää maksutta esimerkiksi tapahtumien järjestämiseen.
Nyt Olohuone on lähes tyhjä. Sohvalla joku tekee etätöitä, toisella puolella salia joku toinen lukee kirjaa. Erään pöydän äärellä lapsi kasaa palapeliä. Keskellä kauppakeskusta on yhteinen tila, jonne tullaan viettämään aikaa yksin.
– Muutos, joka Suomessa on voitu havaita koko 2000-luvun ajan, on, että ihmisten kasvokkainen tapaaminen on vähentynyt huomattavasti, sanoo Riitta Hanifi.
Myös kyläily, siis ystävien luona vieraileminen, on vähentynyt, kaikissa ikäryhmissä, kaikissa sukupuolissa ja kaikkialla Suomessa.
Ilmiö on ymmärrettävä. Onhan viimeksi kuluneiden 20 vuoden aikana ihmisten arkeen tullut monenlaisia teknisiä vimpaimia, joilla ihmiset ovat voineet pitää yhteyttä toisiinsa, ilman että tarvitsee nähdä kasvokkain.
Vuonna 2002 kuitenkin havaittiin, että myös yhteydenpito puhelimen tai internetin välityksellä oli ensin vähentynyt ja sitten säilynyt samalla tasolla. Vuoden 2017 Vapaa-aikatutkimuksessa kasvokkainen tapaaminen oli vähentynyt entisestään. Verkkososiaalisuus ei kuitenkaan ole korvannut ihmisten tapaamista.
– Verkkososiaalisuus on erilaista kuin kasvokkainen. Se on “kevytyhteisöllisyyttä”, jossa painetaan tykkäysnappia. Loppujen lopuksi sosiaalisessa mediassa aika pieni osa ihmisistä on aktiivisia, ja muut ovat seuraajia. He voivat kyllä kommentoida ja tykätä, mutta verkkososiaalisuus ei ole samanlaista yhteydenpitoa ystäviin kuin ihmisten tapaaminen, Riitta Hanifi sanoo.
Lisääntyneeseen yksinoloon liittyy myös lisääntynyt yksinäisyys. Tilastokeskuksessa on tutkittu myös suomalaisten kokemaa yksinäisyyden tunnetta. Vuonna 2022 tunnettiin huomattavasti enemmän yksinäisyyttä kuin vuonna 2018. Laskuun vaikutti COVID-19-pandemia, mutta se ei yksinään selitä ilmiötä.
– Sosiaalisen kanssakäymisen väheneminen alkoi jo vuosikymmeniä sitten. Korona tietenkin vaikutti omalta osaltaan hetkellisesti, Juha Haaramo sanoo.
Myös poliittisten puolueiden jäsenmäärät ovat laskussa.
Vapaa-aikatutkimuksissa on tutkittu myös ystävyyttä. Vuoden 2017 tutkimuksessa havaittiin, että keskimääräisten suomalaisten ystävien määrä on pudonnut huomattavasti siitä, mitä se oli vuonna 2002.
– Kaikki meillä olevat sosiaalista vuorovaikutusta ja yhdessäoloa mittaavat indikaattorit osoittavat, että tietynlainen eristäytyminen muista on lisääntynyt, Riitta Hanifi sanoo.
Juha Haaramo pohtii, että ihmiset kuplautuvat ja polarisoituvat. Sosiaalinen media osaltaan kiihdyttää tätä kehitystä.
– Some ei tuo ihmisiä yhteen samalla tavalla kuin kasvokkainen tapaaminen. Samalla ihmiset ajautuvat erilleen eivätkä tapaa kuin samanmielisiä – jos heitäkään, hän sanoo.
Yhdistysten luvattu maa
Elokuussa 2016 Patentti- ja rekisterihallitus (PRH) julkaisi verkkosivuillaan listan yhdistyksistä, joiden toiminnasta PRH ei ollut saanut mitään tietoja kahteen vuosikymmeneen. Näitä yhdistyksiä odotti poistaminen yhdistysrekisteristä, elleivät ne toimittaneet PRH:lle asianmukaista selvitystä toiminnastaan.
Noin 5 000 yhdistystä ilmoitti toiminnastaan PRH:lle. Muut yhdistykset määrättiin poistettavaksi rekisteristä. Lopulta rekisteristä poistettavaksi päätyi 34 975 yhdistystä.
Kilpisjärven Kalastusseura r.y., Sairaitten ystävät r.y., Salpakankaan puolueettomat eläkeläiset r.y., Suomen pientalonpoikien puolueen Pielaveden Heinämäen puolueosasto r.y., R.Y. Pohjois-Karjalan Demokraattinen Vaihtoehto r.y., Kuopion Yliopiston Akateeminen Voimistelu- ja Urheiluseura Kallan Luja r.y… Poistettavien yhdistysten nimet kertovat tarinaa muuttuneesta Suomesta.
Se ei ole kuitenkaan koko tarina. Vielä toimintansa lopettaneiden yhdistysten poistamisen jälkeenkin PRH:n rekisteriin jäi yli 106 000 yhdistystä. Vuositasolla rekisteröidään satoja uusia yhdistyksiä. Erityisen paljon perustetaan kulttuuriin ja vapaa-aikaan liittyviä yhdistyksiä. Voidaan siis sanoa, että Suomi on edelleen yhdistystoiminnan luvattu maa.
”Suomessa yhdistystoiminta on kansainvälisesti verrattuna suurta”, kirjoitti tutkija Sanna Ryynänen Kansalaisyhteiskunta.fi-palvelussa vuonna 2020.
”Osittain syynä voi olla se, että suomalainen kansalaisyhteiskunta on alusta saakka syntynyt yhdistysten kautta. Yhdistykset olivat Suomessa samanlaisia kokoontumisen, keskustelemisen ja vaikuttamisen paikkoja kuin kahvilat Keski-Euroopassa”, Ryynänen tuumi.
Yhdistysten määrä tai jäsenyys niissä ei ole kuitenkaan sama asia kuin aktiivinen toiminta. Kenelle tahansa seuratoiminnassa tai sen ympärillä toimivalle on tuttu 80–20-sääntö. Se kuuluu näin, kieli poskessa ja kärjistäen: 20 prosenttia yhdistyksessä toimivista ihmisistä joutuu hoitamaan 80 prosenttia kaikista hommista.
Järjestötoiminnassa on paljon työtä, mutta siitä ei ole juurikaan yksilölle välitöntä hyötyä. Siksi monien yhdistysten johtotehtäviin joutuu maanittelemaan ihmisiä läpi vuoden. Erityisesti nuorille on tuttu varoituksen sana ennen yhdistysten syyskokouksia: älä sitten suostu mukaan yhdistyksen hallitukseen. Ja jos joudut hallitukseen, älä tee yhtään enempää hommia kuin on pakko. Muuten ne hommat vievät kaiken aikasi ja voimasi.
Kuvio on tuttu useista yhdistyksistä, aina ammattiyhdistyksistä ja puolueosastoista maanpuolustusjärjestöihin: tekevien ihmisten määrä vähenee, mutta tehtävien hommien määrä ei. Tässä on yhtälö, joka johtaa ihmisten palamiseen loppuun järjestötoiminnassa. Ja jos uupuneen ihmisen tilalle ei löydy ketään uutta, on jäljelle jääville taas enemmän hommia hoidettavaksi keskenään.
Tällainen kierre ei varsinaisesti motivoi lähtemään mukaan järjestötoimintaan tai pysymään siinä – varsinkin, jos on muutakin elämää elettävänä. Monissa järjestöissä toimintaa pyörittävät usein myös sellaiset ihmiset, jotka ovat muissakin yhdistyksissä aktiivisina. Valta ja vastuut kasaantuvat samoille ihmisille, mutta syynä ei ole vallanhimo vaan aktiivisten ihmisten puute.
Lisääntyneeseen yksinoloon liittyy myös lisääntynyt yksinäisyys.
Ontoiksi koverretut
Ammattiliittojen jäsenmäärän lasku – ja sen kautta ay-toiminnan väheneminen – Yhdysvalloissa oli eräs Robert D. Putnamin havaitsemista yhteisöllisyyden vähenemisen mittareista. Putnamin mukaan amerikkalaisten työntekijöiden järjestäytymisaste oli vuonna 1992 vain 15,8 prosenttia. Määrä oli puolittunut neljässäkymmenessä vuodessa.
Ammattiliittojen jäsenmäärä on ollut jo pitkään laskussa Suomessakin. Osa jäsenkadosta selittyy työelämän rakennemuutoksella: kun entistä vähemmän ihmisiä työskentelee tietyllä alalla, vähenee myös alan ammattiliiton jäsenmäärä.
Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestö SAK:n kaikkien jäsenliittojen yhteenlaskettu jäsenmäärä oli vuonna 2000 noin 1 070 000. Nyt 25 vuotta myöhemmin SAK ilmoittaa jäsenmääräksi 773 091. Neljännesvuosisadassa on lähtenyt neljännes jäsenistä.
Jäsenmäärätilastot ovat yksi puoli tarinasta. Toisen puolen kertoo ay-toimintaan osallistuvien ihmisten määrä. 1980- ja 1990-lukujen taitteessa noin viidesosa suomalaisista osallistui ammattiliittojen toimintaan. 2010-luvun lopulla enää noin kaksi prosenttia. Pudotus on siis dramaattinen.
Myös poliittisten puolueiden jäsenmäärä on laskussa. Vielä 1980-luvulla noin 600 000 suomalaista oli jonkin eduskuntapuolueen jäseniä. Nyt eduskuntapuolueiden yhteenlaskettu jäsenmäärä on 150 000:n tienoilla. Pudotus on hätkähdyttävä: kolme neljäsosaa puolueiden jäsenistä on kadonnut.
Kaikki puolueet eivät kuitenkaan ole samanlaisessa asemassa: esimerkiksi vasemmistoliiton jäsenmäärä nousi voimakkaasti vuoden 2023 eduskuntavaalien jälkeen ja on nykyään noin 14 000:n tienoilla. Kahdessa vuodessa puolueeseen on liittynyt kaksituhatta uutta jäsentä, ja jäsenmäärä on korkeimmillaan 20 vuoteen.
Erityisesti suuremmilla puolueilla on vähemmän jäseniä, mutta edelleen paljon valtaa. Puolueet ovat edelleen pääasiallisia organisaatioita, joiden kautta on mahdollisuus päästä ehdokkaaksi valtiollisiin vaaleihin ja vaikuttamaan asioihin. Silti yhä pienempi piiri osallistuu puolueiden toimintaan, niiden poliittisten kantojen rakentamiseen ja kampanjatyöhön. Tämä johtaa puolueiden ja sitä kautta demokratian ”onttoutumiseen”, jota kuvasi politiikan tutkija Peter Mair teoksessaan Ruling the Void (Verso 2013).
Osallistujien kato näkyy myös kuntavaalien ehdokasmäärissä. Huhtikuun 2025 kuntavaaleissa ehdolla oli yhteensä 29 950 ehdokasta. Ehdokkaita oli peräti 15,9 prosenttia vähemmän kuin vuoden 2021 vaaleissa. Pudotus on vielä suurempi, kun sitä tarkastellaan pidemmällä aikavälillä: vuoden 2004 kunnallisvaaleissa ehdolla oli 39 906 ehdokasta.
Osa ehdokaskadosta selittyy sillä, että kuntia ja kaupunkeja on vähemmän, ja sen myötä myös valtuustopaikkoja. Suuri kuva on silti selvä: sekä puolueiden jäsenyys että ehdokkuus vaaleissa kiinnostavat koko ajan harvempaa joukkoa Suomessa. Tämäkin johtaa vallan kasautumiseen alati harvenevalle ja vanhenevalle joukolle. Valtaa, tai oikeammin sanottuna osallistumista, olisi tarjolla, mutta yhä useampi kääntää sille selkänsä.
Kotona on mukavaa
Miksi sosiaalinen vuorovaikutus on vähentynyt? Selityksiä on monia.
Yksi selitys on se, että työelämästä on tullut niin vaativaa ja stressaavaa, ettei työpäivän päätteeksi jaksa harrastaa mitään vaikeaa.
– Vapaa-aikatutkimuksessa on kysytty sitä, kuinka raskaaksi ihmiset tuntevat arkensa. Myös tämä kokemus on lisääntynyt, kertoo Tilastokeskuksen Riitta Hanifi.
Aivan erityisesti opiskelijat ja nuoret eli 15–24-vuotiaat kokevat arkensa nykyään raskaammaksi. Jos ihmisen voimavarat hupenevat palkkatyötä tehdessä tai opiskellessa, ei tankissa ole niin sanotusti enää yhtään polttoainetta sosiaaliseen kanssakäymiseen. Puhumattakaan palkattomasta vapaaehtoistyöstä tai yhdistystoiminnasta. Kokoustaminen ja yhdistyksen hallinnointi ovat asiantuntijatyöhön verrattavaa hommaa, joka on usein kuluttavaa.
Robert D. Putnamin selitys yhteisöllisen toiminnan hiipumiselle löytyi teknologiasta. Ihmiset viettivät entistä suuremman osan ajastaan televisioruudun edessä, koska television katseleminen oli mielekkäämpää kuin asioiden järjestäminen toisten ihmisten kanssa.
Myös Derek Thompson tarjoaa selitykseksi teknologiaa ja elämäntavan muutoksia. Aivan erityisesti hän toteaa ihmisten viettävän enemmän aikaa kotonaan. Nyt 20 vuotta Bowling Alonen julkaisemisen jälkeen amerikkalaiset käyvät yli 30 prosenttia vähemmän ulkona kodeistaan.
Thompson myös kysyy, mikseivät ihmiset haluaisi viettää enemmän aikaa kotonaan. Kodeista on viimeksi kuluneiden 50 vuoden aikana tullut suurempia, mukavampia ja viihdyttävämpiä. 2020-luvulla elokuvia ja sarjoja voi katsoa kotisohvalta silloin kun haluaa, ostokset ja ravintolaruokaa voi tilata älypuhelinsovelluksilla kotiin, ja yhteydenpito ystäviin onnistuu pikaviestinten kautta. Toimistotyöntekijät voivat tehdä töitäkin kotoa käsin. Asiat, joita varten piti ennen poistua kotoa, ovat nyt kodin ulottuvilla. Kaikki on kotona, joten kotona ovat kaikki.
Kotona yksin viihteen parissa vietetty aika voi olla mukavaa, mutta sillä on hintansa. Princetonin yliopistossa työskentelevä sosiologi Patrick Sharkey havaitsi, että kotona vietetty aika oli sidoksissa vähentyneeseen onnellisuuden tunteeseen.
2000-luvulla länsimaissa ihmiset pakenevat joukolla yhteiskunnasta ja yhteisöllisestä elämästä. Korona-ajan eristys kiihdytti tätä kehitystä ja osoitti, että elämä eristyksissä voi olla mukavaakin. Mukavuus ei kuitenkaan korvaa yhteisöllisyyttä, merkityksellisyyttä ja tunnetta siitä, että on osa samaa yhteiskuntaa muiden kanssa.
Vuonna 2017 kirjoittamassaan kirjassa One Nation After Trump tutkija-toimittajat Thomas E. Mann, Norm Ornstein ja E. J. Dionne pohtivat, että Putnamin havaitsema yhteisöllisyyden ja kansalaisyhteiskunnan hiipuminen oli yksi tekijä, joka johti Donald Trumpin valintaan USA:n presidentiksi. Monet kääntyivät Trumpin ja radikaalioikeiston MAGA-republikaanien puoleen, koska kaipasivat yhteisöllisyyttä ja solidaarisuutta, joiden tunsivat hävinneen. Jos vasemmisto pystyy hyödyntämään tätä samaa tunnetta ja luomaan yhteisöllisyyttä ja solidaarisuutta, on sillä menestyksen avaimet käsissään.
Palataan vielä lopuksi keilaradoille.
Vuonna 1991 Suomen Keilailuliitolla oli yli 20 000 rekisteröitynyttä keilaajaa. Vuoden 2024 lopulla heitä oli 7 449.
uutiskirje 
