Omassa lapsuudessani 1980-luvulla rauhanmarssit olivat arkea. Rauhankasvatus oli myös kiinteä osa yhteiskunnallisia keskusteluita niin kotona kuin koulussa. Rauhan merkitystä käsiteltiin lastenkirjoissa ja -ohjelmissa.
Maailmanpoliittinen tilanne oli monella tavalla ahdistava pienelle lapselle 1980-luvulla, mutta sitä on se myös tänä päivänä. Silti suhteemme rauhanliikkeeseen ja rauhaan ylipäätään on muuttunut dramaattisesti. Nyt rauhan tavoittelua, edes käsitteen mainitsemista pidetään epämuodikkaana, merkkinä taantumuksesta tai jopa haihattelusta.
Niin ei pitäisi olla.
Sisäministeri Risikon puheet maailmanrauhan tavoittelusta ovat täysin absurdeja.
YK:n pakolaisjärjestö UNHCR raportoi hiljattain, että maailmassa on enemmän pakolaisia kuin koskaan aikaisemmin. Järjestön arvioiden mukaan 65,6 miljoonaa ihmistä joutui vuonna 2016 jättämään kotinsa vainon, sotien ja väkivallan vuoksi.
Valtaosa pakolaisista on hakenut turvaa naapurimaista ja suurin osa heistä on lapsia ja nuoria. Väkivaltainen tilanne erityisesti Syyriassa, Irakissa, Afganistanissa ja Etelä-Sudanissa pakottaa ihmiset jättämään kotinsa.
Helsingin Sanomien kiillotetussa henkilöhaastattelussa (15. 7. 2017) Suomen äärimmäisen tiukasta siirtolaisuuspolitiikasta vastaava Paula Risikko totesi, että maailman suurin ongelma, jonka hän haluaisi ratkaista, on nälänhätä ja sodat: ”Olisi hienoa, jos ei olisi sotia”.
Sama Risikko istuu hallituksessa, joka päätti henkilöhaastattelua edeltävänä maanantaina, että se myöntää, vastoin ulkoministeriön kantaa, asevientiluvan Robonic-yhtiölle Arabiemiraatteihin. Maa on mukana Saudi-Arabian johtamassa liittoumassa, yhtenä osapuolena Jemenin sisällissodassa, siviilejä tappaneessa humanitaarisessa kriisissä.
Sisäministeri Risikon puheet maailmanrauhan tavoittelusta ovat täysin absurdeja tilanteessa, jossa Suomi on asevientinsä kautta osallisena kansainvälisissä konflikteissa, jotka pakottavat ihmisiä pakoon. Samaan aikaan hallitus on leikannut tuntuvasti kehitysavusta ja kiristänyt maahanmuutto- ja turvapaikkapolitiikkaa niin, että sotaa pakenevien on lähestulkoon mahdotonta saada turvaa Suomesta.
Hallitukselle puheet ihmisoikeuksista ja maailmanrauhasta näyttävät olevan pelkkää retorista kikkailua, jolla kiillotetaan kilpeä ja peitellään karun politiikan eettisiä seurauksia.
Nykyisen globaalin tilanteen ymmärtäminen edellyttää, että monimutkaisia syyseuraussuhteita avattaisiin ristiriitaiseen maailmaan kasvaville lapsille ja nuorille. Kriittiselle rauhankasvatukselle on siis selvä tilaus. Parhaiten se onnistuu kuitenkin maassa, joka hakee kansainvälistä mainetta pikemminkin rauhanvälityksellä kuin aseviennillä sotaakäyviin maihin.