Hanna Schygulla (s. 1943) on yksi aikamme valovoimaisimmista elokuvatähdistä. Hänen nimensä laukaisee elokuvahulluissa vahvan kunnioituksen ja ihailun tunteen. Saksan sotatraumat ovat olleet voimakkaana elettynä kokemuksena Schygullan elämässä ja hänen elokuvarooleissaan. Hän sanoo, että elokuvissa yhdistyy kuviteltu ja todellisuus.
– Silta unen ja todellisuuden välillä on näyttelijä.
– Näyttelijäksi ryhtymiseni oli sattumaa. Tein yliopisto-opiskeluni aikana tarjoilijantöitä. Siellä yksi samanlainen työtoveri houkutteli minut näyttelijäntyön iltakouluun. Siitä se lähti.
”Tuntui pahalta olla natsien perillinen.”
Näyttelijäkoulu jäi kesken, mutta siellä hän tapasi ehkä merkittävimmän taiteilijaystävänsä ja elokuvantekijän, Rainer Werner Fassbinderin. Heidän yhteistyönsä alkoi ensin radikaalin vaihtoehtoteatterin parissa.
Schygulla kertoo, että 1960-luvun loppu muistetaan usein radikaaleista opiskelijamielenosoituksista, mellakoista ja väkivaltaisista liikkeistä, kuten saksalaisesta Punaisesta armeijakunnasta. Mutta hän sanoo, että yhtä tärkeää oli häntä ja hänen ystäviään koskettanut samanaikainen väkivallaton antiautoritaarinen vallankumous.
Hieman sarkasmia äänessään Schygulla sanoo, että teatterilaisten parissa ei varsinaisesti puhuttu politiikasta, vaikka teatteri oli poliittisesti aktiivinen.
– Sen sijaan yliopistolla keskusteltiin.
Schygulla muisteli näyttelijänuraansa kesäkuussa monissa yhteyksissä Sodankylän elokuvajuhlilla, jossa hän oli yksi päävieraista. Sympaattinen Schygulla muistutti moneen otteeseen, miten elämä ja menestys on sattumaa. Teatteria harrastaneesta kieltenopiskelijasta ei pitänyt tulla näyttelijää – eikä hän ole koskaan pitänyt itseään sellaisena ammattinäyttelijänä, joka kykenee hiomaan rooliaan loputtomasti.
– Minä haluan kohtauksen kerralla purkkiin. En pidä kohtauksien harjoittelemisesta.
Schygulla on tehnyt 50-vuotisella urallaan Fassbinderin lisäksi yhteistyötä monien muidenkin huippuohjaajien kanssa. Luettelo on komea: Wim Wenders, Douglas Sirk, Volker Schlöndorff, Ettore Scola, Jean-Luc Godard, Carlos Saura, Marco Ferreri, Margarethe von Trotta, Andrzej Wajda, Amos Gitai, Michel Deville, Agnès Varda, Fernando Trueba, Béla Tarr, Fatih Akin ja Aleksandr Sokurov.
Henkistä Saksan jälleenrakentamista
Elokuvayhteistyö Fassbinderin kanssa oli Saksan henkistä jälleenrakentamista ja pahojen sotatraumojen purkamista.
– Ei me silti Rainerin kanssa paljon puhuttu. Hän vain kirjoitti elokuvansa ja ohjasi ne. Hän oli varsin autoritaarinen ja omavaltainen ohjaaja. Hän kohteli näyttelijöitä välillä ilkeästi. Tosin minulla oli erityiskohtelu ja -asema. Hän antoi minulle varsin vapaat kädet roolitöihini.
Schygulla kertoo, että jälkikäteen on selvinnyt, että jo näyttelijätyönkoulun aikoihin Fassbinder oli kirjoittanut muistiin, että Schygullasta tulee hänen elokuviensa moottori.
Läheinen ystävyys Fassbinderin kanssa oli Schygullan mukaan omalaatuista. Paljon ei puhuttu. Se oli keskinäistä kunnioitusta. Intiimimmillään se saattoi olla sitä, että Fassbinder laski ystävällisesti kätensä Schygullan olkapäälle. Halaus olisi jo ollut liikaa.
Merkittävimpiä Fassbinderin ja Schygullan yhteistyöelokuvia ovat Maria Braunin avioliitto (1979), Kolmas sukupolvi (1979), Berlin Alexanderplatz (1980) ja Lili Marleen (1981).
Fassbinder on sanonut halunneensa nostaa pöydälle asioita, joita Saksassa oli toisen maailmansodan jälkeen pidetty tabuina.
Lähes kaikissa Fassbinderin elokuvissa naiset ovat keskeisissä rooleissa. Elokuvatutkijat ovat kiistelleet, olivatko biseksuaalisen Fassbinderin naisroolit peitettyjä homoseksuaalien vertauskuvia. Joka tapauksessa roolien naiset olivat poikkeuksellisia ja niissä käsiteltiin naisten sortoa ja heidän persoonistaan nousevaa vallankäyttöä.
Lili Marleen käsittelee toisen maailmansodan kipeitä asioita ja räjäyttelee varsinkin Saksassa vielä 1980-luvullakin arkaluontoisia natsisymboleja. Se kertoo kabareelaulaja Williestä (Schygulla). Lili Marleen on fiktiiviseksi muokattu tarina, joka perustuu tositapahtumiin. Lili Marleen -laulusta tuli sodan aikana suosittu rintamien eri puolilla. Siitä tuli Saksan ensimmäinen yli miljoona kappaletta myynyt levy.
Maria Braunin avioliitto käsittelee Saksan jälleenrakennuksen vaiheita, samoin kuin 14-osainen televisioelokuva Berlin Alexanderplatz. 1970-luvun lopun nykypolitiikasta kertova Kolmas sukupolvi on ristiriitainen elokuva. Se on musta komedia terrorismista. Fassbinder tunsi Punaisen armeijakunnan terroristin Andreas Baaderin, muttei kuulunut hänen kannattajiinsa.
Schygulla häpesi
natsi-Saksaa
Toisen maailmansodan jälkeisen Saksan tragiikan ja nousun Hanna Schygulla on kokenut monin tavoin omassa elämässään. Siksi näitä asioita käsittelevissä elokuvissaan hän on kyennyt varmoihin ja häikäiseviin roolisuorituksiin.
Schygulla on syntynyt sodan aikaan itäisessä Saksassa Königshüttessä, joka on nykyään puolalainen Chorzówin kaupunki. Hänen isänsä Joseph Schygulla taisteli Saksan puolesta, joutui Italiassa vangiksi ja vapautui vasta 1948, kun hänen ainoa tyttärensä oli jo viisivuotias.
Schygulla kertoo vakavana, että hänen isänsä ei koskaan kyennyt kunnolla lähestymään tytärtään. Syliin ottaminenkin oli mahdottomuus. Isä ei koskaan selvinnyt sotatraumoistaan.
– Sodasta palattuaan isä sanoi, ettei elämä ole minkään arvoista. Hän oli uskonut Hitleriin. Sodan jälkeen hän ei hyväksynyt mitään siitä elämästä, jonka hän näki ympärillään.
Hanna Schygulla näki Saksan tragiikan perheessään ja koki sen ympäröivässä yhteiskunnassa.
Nuoren naisen opiskeluaikaisia tuntemuksiaan Saksasta hän sanoo kipeiksi.
– Tuntui pahalta olla natsien perillinen. Häpesimme ja halusimme päästä eroon siitä liasta.
Rohkealla sydänverellä näytellyissä Saksa-elokuvissa roolitöihin ammentui voimaa sekä Schygullan että lähes samanikäisen Fassbinderin henkilökohtaisista kokemuksista.
Schygulla kertoo pikkutytön kokemuksistaan viikkokausia kestäneellä evakkojunan taipaleella idästä läntiseen Saksaan, kun juna pysähtyi päiväkausiksi ja ikkunoista näkyi valoisia vihreitä niittyjä.
– Junan sisällä oli pimeää ja ulkopuolella valoisaa. Minä hypin ylös ja alas nähdäkseni ulos. Se on minun ensimmäinen muistikuvani. Se on helpottanut minua ymmärtämään elämää, joka menee ylös ja alas. Otan sen helpommin, koska asia on tuttu.
Viime vuodet ovat olleet Schygullan elokuvarintamalla aika hiljaisia. 2010-luvulla hän on ollut mukana kolmessa pitkässä elokuvassa. Niistä ehkä merkittävin on Aleksander Sokurovin Faust (2012).
Ironiaa äänessään Schygulla sanoo ikäänsä yhdeksi syyksi, miksi elokuvia ei ole enää tehty kovin paljon:
– Kun olen vanhentunut, rooleja on tarjottu vähemmän ja vähemmän. Ohjaajat eivät fantasioi vanhempien naisten kanssa.
uutiskirje 
