Vasemmistossa on tilausta utopialle, arvioi Tuomas Nevanlinna

Fediverse-instanssi: Jaa linkki

Ihmiset, äänestäjät, poliitikot ja toimijat eivät hahmota itseään vasemmisto – oikeisto-jaon kautta. Tästä ei kuitenkaan seuraa, ettei tällä jaottelulla olisi merkitystä. Se on yhä paras tapa analysoida poliittista kenttää tai karttaa, johon lasketaan puolueet, poliittiset liikkeet ja yhteiskunnallinen keskustelu, toteaa Tuomas Nevanlinna.

Vasemmisto–oikeisto-jakoa vähättelevä tai sen kieltävä keskustelu oirehtii vasemmiston puuttumisesta tai epäonnistumisesta. Nevanlinnan mukaan perussuomalaisten nousussakaan ei ole kyse ensisijaisesti äärioikeistolaisten arvojen esiinmarssista.

– Perussuomalaisten nousu on tietynlaisen työväenliikkeen dynaamisen olemassaolon katoamisen oire. Jälkiviisaasti voi sanoa, että perussuomalaiset olisi pitänyt integroida osaksi eräänlaiseksi työväenliikkeen jatkeella olevaa vasemmistorintamaa, jolloin nyt tapahtunut jakautuminen olisi voinut toteutua jo aikaisemmin.

– Sen näkee äänestäjäkunnassa ja äänestäjäsiirtymissä. Siellä on ajattelutapoja, joita on aiemminkin esiintynyt tietyissä työväenliikkeen osissa.

Nevanlinna ei pidä työväenliikkeen ja sen vahvojen instituutioiden paluuta sellaisenaan sen paremmin mahdollisena kuin toivottavaakaan. Sen yhteiskunnallinen perusta on murtunut. Jos vanha paketti yhä toimisi, se olisi yhä myös olemassa.

– En puhu sen elvyttämisestä, vaan sen hajoamisesta. Tilalle ei tullut mitään.

Vanhalla vasemmistolla oli utopia

Nevanlinnan mukaan vanhalla vasemmistolla oli selkeä, vaikkakin enimmäkseen julkilausumaton utopia. Olipa se kuinka epärealistinen tai jopa epätoivottava utopia, molemmat vasemmistopuolueet pitivät tuolloin jollain tavalla kapitalismin jälkeistä horisonttia yllä. Jopa demarit kannattivat sosialismia.

Vanhalla vasemmistolla Nevanlinna viittaa aikaan, joka oli ennen Neuvostoliiton hajoamista, globalisaation vaikutusten vahvistunutta otetta ja kylmän sodan loppumista.

– Tavallaan koko vasemmisto suli, kun luovuttiin siitä, että politiikassa olisi joku muu kuin täysin pragmaattinen tai päiväkohtainen horisontti. Vasemmiston vaikuttavuus tuntuu olevan kiinni siitä, että sillä on jokin utopia, horisontti.

Hän muistuttaa, että Neuvostoliiton olemassaolo ja romahtaminen 1990-luvun alussa oli myös sosiaalidemokraateille taite, jonka myötä vanha hyvinvointivaltiososialidemokratia kuoli. Demareilla ja kommunistisella työväenliikkeellä oli yllättävänkin yhteinen kohtalo.

– Olisi voinut ajatella, että demareille olisi ollut riemuvoitto, ettei neuvostosortin sosialismi toimi, siirtykäämme pohjoismaiseen malliin. Mutta näin ei käynyt. Läntisten kommunististen puolueiden merkitys hyvinvointivaltion kehitykselle oli keskeinen.

– Molemmissa leireissä ajateltiin, että molemmat pärjäävät ilman toista. Ei se niin ollut. Se oli hyvin vankka symbioosi, Nevanlinna summaa.

Suuriin käsitteisiin liittyy pelivaraa

Nevanlinna korostaa, ettei ole nostalgian merkki, vaikka uskookin vanhasta vasemmistosta olevan jotain opittavaa.

– Silmään on pistänyt nykyinen kulutusindividualismi tai keskiluokkaisuus – tämän kehyksen läpitunkevuus ja se, mitkä kysymykset ja analyysitavat siitä puuttuvat. Mikä tahansa sosiaalidemokraattinen ujo kuminauhairtiotto poispäin talousteorian, kapitalismin tai kansainvälisen kaupan ja sitä edustavien järjestöjen vaatimuksista voidaan aina ampua alas vetoamalla talouden neutraaleihin lakeihin.

Nevanlinna ei pidä työväenliikkeen ja sen vahvojen instituutioiden paluuta sellaisenaan enää mahdollisena. Kuva: Jussi Joentausta

Nyt 2000-luvulla keskustelukulttuuri on muuttunut verrattuna 1990-lukuun, jonka jälkeen Nevanlinnan mukaan sosiaalidemokraateilla on ollut jälkikeynesiläiset talousopit ja perustulo vastaavasti vihreällä vasemmistolla ovat toimittaneet jonkinlaista vaihtoehtoisen horisontin virkaa.

– Tämä on toki parempi kuin 90-luvun tilanne, jolloin ei ollut mitään vaihtoehtoja. Jo nämä ideat laajentavat keskustelua, vaikka nämä ovat pikkuisen sanoisinko orpoja. Erityyppisen ajattelun pitäisi näkyä kaikessa ja ilmentää kokonaisvaltaista tapaa ajatella radikaalisti. Silloin sillä olisi jotain voimaa.

Poliittisessa keskustelussa kaikkiin suuriin käsitteisiin liittyy pelivaraa, joka merkitsee samalla tiettyä sisällön tyhjyyttä tai epämääräisyyttä. Se ei ole pelkkä heikkous, vaan myös voima.

– Ajatellaan sellaisia sanoja kuten vapaus tai demokratia. Sanotaan, että niitä on liian helppo käyttää juhlapuheissa. Tämä kritiikki on täysin ymmärrettävää, mutta toisaalta näiden sanojen voima ei ole kiinni yksittäisistä hankkeista tai niiden epäonnistumisesta. Niiden sisällöstä voidaan käydä jatkuvaa kiistaa, ja kiista on politiikan ydintä.

Politiikan agendalle vaarallisia vaihtoehtoja

Nevanlinna haluaa kiinnittää huomiota suureen muutoksen, joka on näkymättömämpi asia kuin mikä tapahtuu yhteiskunnallisessa keskustelussa.

– Radikaalein muutos on tapahtunut siinä, mikä on nykyään mielekästä, sallittua tai paheksuttua poliittisella agendalla. Mitkään sellaiset asiat kuten kuolemanrangaistus, aseet, kaikista äärioikeistolaisista hirviömäisyyksistä puhumattakaan eivät aikaisemmin yksinkertaisesti kuuluneet politiikassa mahdollisten sanottavien asioiden luetteloon. Eikä kukaan niitä kaivannut, vaikka jotain tämän tapaista jupistiin julkisuudelta piilossa aikaisemminkin.

– On vaarallisin asia, että näistä tulee vähitellen luontevia vaihtoehtoja, joiden vastustamiseen tai kannattamiseen voi suhtautua niin kuin minkä tahansa poliittisen kysymyksen kannattamiseen tai vastustamiseen.

Sillä, että aiemmin poliittisesti epäkorrekteja asioita enimmäkseen yhä vastustetaan, on Nevanlinnan mukaan pienempi merkitys kuin sillä, että niistä on tullut ok-asioita.

– Aikaisemmin näillä oli eri status: ne eivät olleet asioita, jotka olivat esillä, ja joita vastustettiin. Ajateltiin, että moderni politiikka on päässyt näistä eroon.

Nevanlinna arvioi, että lähitulevaisuudessa vaaleissa on ehdolla oikeistopopulisti ja keskustateknokraatti, kuten esimerkiksi Ranskan presidentinvaaleissa Marine Le Pen ja Emmanuel Macron.

– Keskustateknokraatti mielistelee vähän populisteja ja vähän demareita, mutta pitää ihmisoikeusliberalismin perusarvoista kiinni, ja erottautuu siten muista ehdokkaista. Valtaan päästyään – kumpi tahansa pääseekin valtaan – lähestyy toista. Ihmisoikeusliberaali on tiukempi maahanmuuttopoliitikko kuin väitti olevansa, ja oikeistopopulisti on löyhempi.

Kollektiivisen sijaan privaatit unelmat

Nevanlinnan mukaan vanhan vasemmiston pakka voi mennä vapaasti sekaisin. Kollektiivinen järjestäytyminen ja luokkapolitiikka ovat sellaisia teoreettisia lähestymis-tapoja, jotka pitäisi pitää mukana, jotta ei langeta helppoihin ideologisiin ratkaisuihin.

– Koko sen tradition katkeaminen, jota sanottiin juhlavasti työväestön ja sivistyneistön liitoksi on olennainen piirre perussuomalaisessa liikkeessä. Se on epämääräisesti antielitistinen, johon sivistäytyminen ja kouluttautuminen ovat antiarvoja, huomauttaa Nevanlinna.

Työväenliikkeessä lapset pyrittiin kouluttamaan, ja tähän oli erilaisia järjestöjä ja tapoja. Myös ay-liikkeellä oli opistoja ja resursseja.

Suomi on keskiluokkaistunut, ja tähän projektiin työväenliike on vahvasti osallistunut. Keskiluokkaa voi hahmottaa sosioekonomisesti tai kuten Nevanlinna tekee: Keskiluokkaa ovat ihmiset, jotka eivät itse hahmota kuuluvansa mihinkään luokkaan vaan kaikki tavoitteet ja unelmat ovat täysin privaatteja.

– Kyllähän tässä jälkimmäisessä mielessä lähes koko Suomi on keskiluokkainen. Täysin siitä riippumatta, vaikka ei ole minkäänlaisia resursseja tavoitella unelmia. Heilläkin on kyse yksilöllisestä selviytymisestä, eikä esimerkiksi kollektiivisesta järjestäytymisestä.

Individualismilla uskonnollisia piirteitä

Aikaisemmin kyse oli, että millaisiin poliittisiin prosesseihin, joukkoliikkeisiin ja kollektiivisiin järjestäytymisen muotoihin osallistutaan, että saadaan muutettua jonkin ihmisryhmän asioita, johon itsekin kuuluttiin.

– Tätä kutsun kehyksen muuttumiseksi. Järjestäytymisen ja kollektiivisen osallistumisen tarve tai pakko vähenee, kun keskiluokkaprojektissa onnistutaan, sanoo Nevanlinna.

Vanhan vasemmiston suhde keskiluokkaan oli ristiriitainen.

– Keskiluokkaistamisprojekti oli sosiaalidemokraattinen projekti, jonka apuvoimia kommunistit olivat ja vieläpä merkittävämpiä kuin kumpikaan osapuoli ajatteli. Siinä määrin kuin vasemmisto onnistui keskiluokkaistamisessa – jos ajatellaan sosioekonomista puolta, joka ei toki ole irrallinen toisesta keskiluokka-aspektista – se osallistui itse liikkeiden kriisin synnyttämiseen.

Nevanlinna kärjistää, että kaikki joilla on vähänkin varaa, keskittyvät privaatteihin projekteihin.

– Individualismi ei ole pelkkä arvo tai asetelma. Se on vähän kuin uskonto, sitä ei voi keksiä tai perustaa. Se kuvastaa koko kehyksen muuttumista.

Oikeistolle tärkeää järjestys

1960–70-luvuilla oikeiston puheenparsi oli, että vasemmisto politisoi. Nevanlinnan mukaan asia on juuri näin ja hän määritteleekin oikeiston ja vasemmiston yhdeksi eroksi juuri tämän.

– On mahdollista toimia puoluepolitiikassa puolueena tai yksilönä politisoimatta yhtään mitään. Oikeistossa politiikkaa tehdään järjestyksen vuoksi. Kyllä tämä vihreitäkin aika tavalla koskee: luonnon järjestystä ja tasapainoa uhataan.

Nevanlinnan mukaan oikeiston lähtökohtana oleva puhdas järjestys ei ole ikään kuin poliittinen tai kiistanalainen vaan luonnollinen, ikuinen ja puhdas.

– Ainoa mitä vastaan on oikealla syytä poliittisesti toimia, on järjestyksen horjuttaminen. Heille järjestys on yhtä vähän poliittinen kuin se, että kalat uivat vedessä tai linnut tekevät pesänsä puuhun.

Nevanlinna huomauttaa, että vaikka vihreitä tekisi mieli joskus moittia analyyttisesta naiiviudesta, se eroaa sekä oikeistosta että vasemmistosta siinä, että se on luonut tilaa uusille aloitteille ja näkökulmille, liittyen vaikkapa ekologisen kriisiin tai työelämän muutoksiin ja pyrkinyt kehittämään uudentyyppisiä poliittisia ratkaisuja niihin.