Harri-Ilmari Moilasen arvostelu Klaus Härön Miekkailijasta (KU 24.11.) antoi elokuvasta toisenlaisen kuvan kuin oma katsojakokemukseni. Moilanen kokee elokuvassa puolivillaisuutta, kliseisyyttä, jälkihollywoodilaisuutta ja näyttelijän yksitotisuutta. Tämä nosti ajatuksiini silloin tällöin havaitsemani asiantuntijuuden oman mielen vankeuden ”ammattikriteereineen”.
Moilanen ei kerro odotuksiaan tältä elokuvalta: kenties ruumiita, palopuheita, teloituksia, valovälkettä, autokaahausta? Mitä hän tarkoittaa ilmaisullaan ”katsomiskokemuksena yksiselitteisen virolainen elokuva”. Suuret tunteet sumentavat.
Miksi Miekkailija on ”sentimentaalista puuroa”? Koin Miekkailijan aidoksi taiteeksi: aineksia luoda omaehtoinen suhde teemaan ja ärsykkeitä tarkastella omaa ymmärrystä. Elokuva vahvisti, että ”uskossaan autuaiden” johtamat valtakunnat eivät ole ihanneyhteiskuntia. Silti ihmiset voivat pyrkiä parempaan, toimia osana yhteiskuntaa, tavoitella saavutuksia ja olla myös inhimillisiä.
Minulle Miekkailija kertoi olennaisempia kysymyksiä meistä ihmisistä kuin Moilasen arvostelu. Ovatko niin sanotut länsimaatkaan aitoja demokratioita vai vain meille sellaisiksi uskoteltuja?
Simo Isoaho
Tampere