Kaksi nuorta miestä pipot silmillä käveli vastaan perjantai-iltapäivällä Herttoniemenrannassa, kun olin menossa hakemaan lapsia päiväkodista.
– Oletko tulossa tänään avajaisiin? he huikkasivat ohi kävellessään.
En muista koskaan aikaisemmin tuntemattoman kysyneen, olenko menossa jonkun taidenäyttelyn avajaisiin. Ainakaan nuoret kundit itähelsinkiläisessä lähiössä eivät ole ennen sitä kysyneet. Sillä hetkellä viimeistään tiesin, että nyt on kysymys jostain poikkeuksellisesta.
Graffiti on ollut EGS:lle ja monelle muulle lapselle ja nuorelle tie taiteen maailmaan.
Minulle on jäänyt voimakkaasti mieleen Esko Männikön retrospektiivin avajaiset Taidehallissa tammikuussa 2014. Silloin pitkä jono kiemurteli Nervanderinkadulla ja tilaa piti raivata fyysisesti ihmismeressä, jotta mahduimme pitämään avajaispuheita salin nurkassa.
Viime perjantaina EGS:n näyttelyn avajaisissa oli vielä enemmän väkeä, Taidehallin historian suurin avajaisyleisö. Paikalla oli Suomen Taideyhdistyksen jäsenistöä, varhaiskeski-ikäisiä taidehipstereitä lapsineen ja huput tai pipot syvälle päähänsä vetäneitä nuoria miehiä. Hyvin poikkeava monipuolinen yleisö. Kun sunnuntaina kävin uudestaan katsomassa näyttelyä, sama yleisön moninaisuus toistui.
Kun kirjoitan EGS:n taiteesta ja näyttelystä, en tee sitä vain ulkopuolisena kyynisenä taidekriitikkona. Olen elänyt koko EGS:n 30-vuotisen taiteilijauran, jota toki kukaan ei alussa taiteilijaurana ajatellut, hänen töitään ensin betoniseinissä ja junankyljissä ihaillen. Myöhemmin seurasin, kun hän perinteisen graffiti-maalauksen lisäksi siirtyi tekemään töitä myös taidemuseo- ja galleriamaailmassa.
Kahden viimeksi kuluneen vuoden ajan olen seurannut nyt Taidehallissa esillä olevan näyttelyn syntyprosessia. Nähnyt kuvia uusista töistä, seurannut kovaa työtä näyttelyn eteen ja sitä painetta, että pitää olla Suomen Taideyhdistyksen rohkean valinnan arvoinen.
Jokaisella meillä on vahvuutemme. Minun vahvuuteni taidemaailmassa on ilmeisesti vaatekaappi. Oma panokseni näyttelyn eteen on ollut se, että lainasin taiteilijalle puvun kanssa sopivan päällystakin avajaisia varten.
Mikä EGS:n näyttelystä tekee niin kiinnostavan? Miksi EGS:n näyttely saa ihmisiä liikkeelle?
EGS:n taiteessa on asioita, jotka koskettavat juuri tässä päivässä. Pohdintaan maiden rajoista, pakolaisuudesta tai ilmastonmuutoksesta on valitettavan helppo samaistua. Mutta ei innostus johdu vain tästä.
Graffiti- ja katutaide ovat tällä hetkellä maailmanlaajuisesti suuren kiinnostuksen kohteena. Pitkään marginaaleissa ja lain tuolla puolen ollut taiteenmuoto on nyt murtautunut isosti museoihin ja gallerioihin. Esimerkiksi katutaiteilija Banksy on ollut kaikkien huulilla jo kymmenisen vuotta. Vaikka hänen teoksensa eivät olekaan taiteellisesti erityisen kiinnostavia.
Graffitissa on jotain mystistä ja jännittävää. Banksy on pysynyt anonyyminä maailmanmenestyksestään huolimatta. Samoin EGS haluaa pysytellä varjoissa. Ehkä se on ymmärrettävää taiteilijalle, joka edelleen maalaa oman arvionsa mukaan 150 graffitin vuosivauhtia seiniä eripuolilla maailmaa.
Toisaalta graffiti gallerioissa ei ole mikään uusi ilmiö. Ensimmäisen kerran graffiti siirtyi 1980-luvun alkupuolella New Yorkin metrovaunujen kyljistä Lower East Siden ja SoHon gallerioihin. Graffiti oli hetken hyvin muodikasta, ja newyorkilaiset graffitimaalarit kiersivät maailman gallerioita ja museoita.
Mutta graffiti ei toimi miljööstään irrotettuna. Vaikka teos olisi kuinka taitavasti tehty, ei kehyksien sisällä toimi se, mikä kuuluu metron kylkeen tai betonimuuriin. Paljon kiinnostavampaa on taide, joka ammentaa graffitista lainaten tekniikoita, asennetta ja estetiikkaa mutta samalla luoden jotain uutta.
Jos ajatellaan graffiti- tai katutaidetaustaisia 1980-luvun taiteilijoita, jotka ovat laajasti kiinnostavia edelleen, ovat he ottaneet askelia eteenpäin graffitin maailmasta. Jean-Michel Basquiat ja Keith Haring ponnistivat katutaiteesta, kun taas EGS edustaa nimenomaan graffitia. Silti heissä on samaa.
Lontoon Barbicanissa on vielä tammikuun loppuun asti todella hieno Basquiatin näyttely. Myös viime keväänä Milanon Palazzo Realessa nähty Haringin näyttely oli huikea kokonaisuus.
EGS tekee graffitia seiniin museoiden ulkopuolella, mutta näyttelyssä hän on kiinnostavalla tavalla ottanut monta askelta eteenpäin kaduilta ja ratapihoilta. Graffiti perustuu kirjaimiin ja viivaan. Kolme kirjainta E, G ja S toistuvat näyttelyn töissä, mutta niistä muodostuu muun muassa abstrakteja karttoja ja lasi- sekä puuveistoksia.
Basquiat ja Haring tekivät tavallaan post-katutaidetta. Heidän taiteessaan on nähtävissä katutaiteen henki ja tekniikka. Samalla he avasivat ovia taidemaailmaan muille graffiti- tai katutaiteesta nousseille taiteilijoille New Yorkissa. Nyt EGS on tekemässä Suomessa samaa, mitä edeltäjät tekivät New Yorkissa.
EGS aloitti taiteilijanuransa samoihin aikoihin kun Basquiat ja Haring kuolivat yliannostukseen ja AIDSiin.
EGS ei ole yksin. Graffiti on yhä useamman nuorehkon kuvataiteilijan tausta myös Suomessa. Teoksissa näkyy paljon graffitista ammennettuja elementtejä. EGS on valmistunut lontoolaisesta yliopistosta graafisesta suunnittelusta ja taiteesta. Monet suomalaiset kuvataiteilijat ovat yhtä aikaa käyneet Kuvataideakatemian ja katugraffitin yliopiston. ”Korkea” ja ”matala” kohtaavat, raja institutionaalisen ja marginaalissa elävän taiteen välillä hämärtyy.
Suomen Taideyhdistys oli rohkea, kun kutsui EGS:n kevään näyttelynsä taiteilijaksi. Rohkeus palkitaan nyt. Yhdistys osoittaa tällä näyttelyllä, että sillä on sormi ajan hermolla. EGS:n näyttely Taidehallissa on upea, kiinnostava ja taiteellisesti kunnianhimoinen.
Graffiti on ollut EGS:lle ja monelle muulle lapselle ja nuorelle ensimmäinen kosketus ja tie taiteen maailmaan. Taidehallin näyttely voi olla monelle nuorelle nyt se sysäys vierailla ensimmäistä kertaa taidemuseossa.
EGS:n näyttely on sellainen, jota saatetaan muistella suurena tapauksena vielä vuosien jälkeen.
EGS: Writing My Diary. Helsingin Taidehalli 13.1.–25.2. Nervanderinkatu 3.