Näytelmäkirjailija ja teatteriohjaaja Elina Kilkku: Usein katsoja ymmärtää tekijää enemmän

Fediverse-instanssi: Jaa linkki

Mistään ei löydy suomenkielistä, käytännönläheistä teosta teatterin tyylilajeista. Tämä askarrutti näytelmäkirjailija ja teatteriohjaaja Elina Kilkkua vuosikausia. Lopulta hän päätti kirjoittaa kyseisen teoksen itse, ja syntyi käytännön opas Teatterin tyylilajit.

Teoksessa vastataan kysymyksiin, miten tiettyä aikakautta tai tyylilajia edustavat näytelmät tulisi ohjata, miten tyylilajeja voisi hyödyntää käytännössä? Mitä kaikkea muuta kuin todellisuutta jäljittelevää realismia teatteri voi olla?

Vuotta ennen Kilkun teosta Tutkijaliitto julkaisi ranskalaisen filosofin Jacques Ranciéren teoksen Vapautunut katsoja. Teos haastaa vanhan ajatuksen katsojan passiivisuudesta ja ymmärtämättömyydestä kysymällä, keillä on oikeus toimintaan ja puheeseen ja keiden osa on jäädä passiivisiksi ja mykiksi?

Kilkku suostui vertailemaan, pätevätkö Ranciéren väitteet, ja missä teatterin tyylilajeissa ne kenties pätevät parhaiten ja missä heikommin.

Länsimaisen teatterihistorian tyylilajeista Kilkku valitsi kirjaansa seitsemän kiinnostavinta, joista vanhimmat ovat antiikin Kreikan tragedia ja komedia noin 2 500 vuoden takaa. William Shakespearen teatteri kehittyi 400 vuotta sitten, saksalainen ekspressionismi ja Bertolt Brechtin eeppinen teatteri 1920-luvulla, Antonin Artaud´n teatteri 1930-luvulla ja absurdi teatteri sai nimensä 1961 teatterintutkija Martin Essliniltä.

Vedotako älyyn vai tunteisiin?

Kilkun mukaan Brechtin eeppisessä teatterissa on selkeä näkemys katsojan roolista, kun esityksen tarkoituksena on herättää katsojan kriittisyys. Päämääränä on välittää tietoa ja ohjata katsoja osallistumaan yhteiskunnalliseen ajatteluun ja ottamaan kantaa.

– Artaud´n teatteri välittää fantastisia näkyjä. Se ei jää aivojen tasolle vaan asettuu sanan ylivaltaa vastaan, jolloin puheen lisäksi kuuluu ja näkyy kehon, liikkeen, valon ja äänen kieli. Kun Brecht puhuttelee älyä, Artaud puhuttelee katsojaa syvemmältä, sisäelinten tasolla. Artaud yrittää jättää katsojan sieluun arven järkyttävien ja väkivaltaisten teatterinäkyjen avulla, Kilkku vertaa.

Hänen mukaansa Shakespearen ja antiikin Kreikan teatterissa katsojat ja esiintyjät ovat samassa päivänvalossa, ja katsojat voivat kommentoida esitystä.

Absurdi teatteri syntyi kahden maailmansodan jälkeen liittyen eksistentialistisen filosofian kaiken mielekkyyden kieltämiseen. Siinä merkityksettömyyden kokeminen yhdessä katsojan kanssa on pääosassa.

– Komedia ja farssi tehdään katsojaa varten. Niissä tärkeintä on kontakti katsojaan, koska komedia on aina pelkästään katsojalle esiintymistä ja hänen viihdyttämistään. Tärkeintä on saada katsoja hyvälle tuulelle ja nauramaan.

– Tutkimistani tyylilajeista Shakespearen teatterissa ja antiikin Kreikassa katsoja oli kaikkein vapain, katsojat jopa kommentoivat esityksiä. Shakespearen aikaisissa esityksissä katsojat saattoivat jopa tulla näyttelijöiden kanssa lavalle tanssimaan.

– Eeppisessä teatterissa taas annetaan kaikkein suurin painoarvo katsojan älylle, mutta se ei vaikuttanut esitysten kulkuun, ei sieltä lähdetty barrikadeille kesken kaiken. Toisaalta karnevaalissa, johon länsimainen komediaperinne osittain perustuu, ei ole jakoa katsojan ja esiintyjän välillä ollenkaan.

Ranciéren mukaan olisi oletettava, ettei viihde- ja valtakoneistolla ole mitään salaisuutta, jonka avulla ne pitävät ihmisten enemmistön avuttomuuden tilassa. Kilkun mielestä jokainen esitys käsittelee katsojaa eri tavoin pyrkien viihdyttämään tai aktivoimaan.

– Usein katsoja ymmärtää tekijää enemmän, sillä katsoja näkee ensiesityksen tuorein silmin. Teatteriesitystä ohjatessani minulla käy aina koekatsojia, ja jokainen näkee jotain sellaista, jonka minä olen vahingossa unohtanut.

– Jokainen esitys on joko tietoisesti tai tiedostamattaan oma erityinen tilanteensa, johon vaikuttaa tila, kellonaika, teatterin historia, päivän uutiset, sää, eilisen pelin lopputulos ja se, miten nälkä kullakin katsojalla on.

Ranciére väittää, ettei ole olemassa todellisuutta sinänsä, vaan ainoastaan eri tapoja rajata sitä, mikä on annettu meidän todellisuutenamme, havaintojemme, ajatustemme ja tekojemme kohteena. Allekirjoitatko tämän väitteen?

– Kyllä, täysin. Kautta historian taide on ottanut erilaisia suhteita todellisuuteen, mutta jopa ”taide taiteen vuoksi” eli todellisuuden kieltäminen on olemista suhteessa siihen.

Rahoituksen leikkaukset tukkivat suut

Ranciéren mukaan taiteen ajatellaan olevan poliittista, koska se paljastaa pakkovallan rumat jäljet tai pitää pilkkanaan kulttuuri-ikoneitamme. Onko taiteen politisoitumista meneillään suomalaisessa teatterimaailmassa?

– Tuntuu, että sille olisi nyky-yhteiskunnassamme isosti tarvetta. Monenlaisia poliittiseksi tulkittavia teoksia syntyy jatkuvasti. On kuitenkin muistettava, että taiteen rahoituksen leikkausten aiheuttamassa kiristyneessä taloudellisessa tilanteessa taiteilijat eivät ole vapaita tekemään mitä haluavat. Jokainen idea joutuu löytämään itselleen tilan, työryhmän, oikean aikataulun ja ennen kaikkea rahoituksen.

Kilkku jatkaa, että kansalaistulo voisi muuttaa merkittävästi nykyistä taidekenttää ja tekijöiden todelliset intohimot saattaisivat nousta esiin.

– Nyt sen, mikä massasta nousee, päättää ensin apurahataho, teatterinjohtaja ja lopulta media. Yhtä toteutunutta proggista kohden on yleensä lukuisia toteutumattomia. On pakko olla loppuun asti mietitty, perusteltu ja varma, kun lähtee vapaalla kentällä parin vuoden rahanhakukierteeseen. Tämä karsii todellisia haluja tehdä esimerkiksi päivänpolttavaa poliittista teatteria.

Elina Kilkku: Teatterin tyylilajit – Käytännön opas. Nordbooks 2017. 212 sivua.

Jacques Ranciére: Vapautunut katsoja. Suomentaneet Anna Tuomikoski ja Janne Porttikivi. Tutkijaliitto 2016. 149 sivua.