Aurinkoteatteri haastaa putkiaivoisuuden

Fediverse-instanssi: Jaa linkki

Mitä syntyy, kun poliittisesti epäkorrekti, vaikeita asioita käsittelevä teatteri ja Suomen kansallisena päänäyttämönä itseään pitävä teatteri työstävät yhteisen esityksen?

Tästä syntyy huikea fantasia, matka kääpiöiden maahan. Aurinkoteatterin ja Kansallisteatterin yhteistyöproduktio Atlantis on hieno osoitus, mitä kaksi erilaista teatteria saa yhteistyössä aikaan.

Kansallisessa teatterissa on tilaa, tekniikkaa ja osaamista. Tähän yhdistettynä Aurinkoteatterin rohkea, kantaa ottava sisältö tuottaa suorastaan maagisen katsojakokemuksen. En ole aikaisemmin kuullut ihastuneita vihellyksiä Kansallisteatterissa.

Kansallisen pienellä näyttämöllä syntyy visuaalisesti kiehtova Sooria Mooria, kääpiöiden maa, jossa asuu miljoonia ahkeria, touhukkaita ja putkiaivoisia kääpiöitä. Paikka on maapallon sisällä, joka on ontto kuin tiuku.

Täällä ohjaaja-käsikirjoittaja Juha Mustanojan luomat kääpiöt elävät aikansa, kunnes pakenevat Atlantikseen. Kääpiöt ovat erikoistuneet. Laavaan. Veteen. Kaasuun. Sieniin tai kiviin. Vapaa-aikoinaan he rummuttavat intohimoisesti ja pyrkivät hiomaan marssinsa täydelliseksi, mikä on myös heidän kompastuskivensä.

Heidän päristämänsä ja marssimansa Maurice Ravelin Bolero on aivan hervoton.

Atlantis on ylistys tiedon ja sivistyksen puolesta. Ei niin, että tämä julistettaisiin. Katsoja näkee, miten peikko Alvis, suurmanaaja (Leea Klemola) manipuloi kääpiötä kutsumiensa demonien houkuttamana ja painostamana. Nämä kyllä hallitsevat oman asiansa, mutta eivät pysty kyseenalaistamaan tai arvioimaan kuulemaansa.

Suurmanaaja saa kääpiöt keksimään Sooria Mooriassa raudan ja takomaan itselleen kahleet, jotta marssissa ei tapahtuisi enää virheitä. Suurmanaaja saa kääpiöt uskomaan, että virheet ovat heidän omiaan. Kääpiöt yrittävät peittää virheitään kullalla onnistumatta tässä.

Paettuaan virheitään kylmään ja kosteaan Atlantikseen kääpiöt keksivät napalmin. Tämä saa kääpiöt riemuitsemaan oodissa napalmille siitä, miten ”tiede tienoon liekittää loistollaan”.

Kohtaus on huikea osoitus, miten Atlantis kykenee irrottelemaan vakavilla asioilla. Napalm-ilottelulle voi nauraa, vaikka mielikuvissa piirtyy ikoniksi muodostunut kuva napalmin polttamasta pikkutytöstä Vietnamin sodasta.

Suurmanaaja visionäärinä ja muut peikot pitävät kääpiöt liikkeessä. Suurmanaaja manipuloi ja käyttää valtaa häikäilemättömästi kääpiöihin, mutta tämän lisäksi Atlantis on kuvaus myös tyhmistymistä.

Kuten käsiohjelmaa toteaa: Sanalla sanoen, kääpiökansa tyhmistyy, menettää ymmärryksensä ja saattaa esimerkiksi intoutua valitsemaan presidentikseen minkälaisia sekopäitä tahansa. Tuttua, eikö?

Käsiohjelma on lyhyt johdatus ihmiskunnan historiaan, lähtien sellaisista älykääpiöistä kuten Sokrates, Platon ja Aristoteles. Kääpiöt, kuten ihmisetkin, tuntuvat hukanneen jopa näiden älykääpiöiden nimet.

Tosin Atlantiksen kääpiöt löytävät Aristoteleen Runousopin, mutta on tuskallisen vaikeaa ymmärtää, mistä siinä on kyse.

Atlantiksen tekijät protestoivat yleissivistävän koulutuksen vähenemistä ja luonnontieteiden ylivaltaa vastaan. Luokkaerot kasvavat, koulutuksen periytyvyys lisää luokkaeroja ja menestyksen eväät periytyvät.

Ei ole vaikea asettaa suurmanaajan rooliin keskustalaista pääministeri Juha Sipilää.

Suurmanaajan tavoin Sipilä ja muu hallitus lukevat säännöllisesti madonluvut taloudellisista välttämättömyyksistä, jotka on toteutettava selviytyäksemme jostain kauheasta.

Aurinkoteatterin Juha Mustanoja lähettää hallitukselle terveisiä: Kun koulutus ja tieto pidetään visusti parempiosaisten käsissä, vene ei juuri keiku. Tällä pidetään eliitin ja rahvaan välinen hajurako, on pidetty jo Ruotsin ja Venäjän vallan aikana ja sama peli jatkuu itsenäistymisen aikana.

Mustanoja haluaa toisin: Tieto ja koulutus kuuluvat kaikille, jotta yhteiskunta pysyy terveenä, ihmiset voisivat hyvin ja vaikuttaisivat kansalaisina. Suomi ei ole enää mikään takahikiä, jossa ”jokin uskalias fregatti lastaa ruumaansa tynnyrin tervaa”.