Suomen sarjakuvaseuran puheenjohtaja Reetta Laitinen on toimittanut Sisaret 1918 -sarjakuva-albumin, jossa on kymmenen naisten tarinaa sisällissodan ajalta. Sarjakuvat perustuvat sen kokeneiden ihmisten omiin kirjallisiin kertomuksiin.
Naisten tarinoihin Kansan Arkistossa työskentelevä Laitinen törmäsi jo vuosia sitten.
– Työharjoittelussa ollessani siirsin vuoden 1918 muistitietokokoelman kortistoa tietokantaan, mitä varten jouduin käymään läpi noin lähes sata muistelmaa. Kiinnitin huomiota siihen, että naisten muistelmia on aika paljon, vaikka niistä oli siinä vaiheessa puhuttu varsin vähän. Pari vuotta sitten alkoi tuntua siltä, että naisten ja lasten tarinoista voisi tehdä sarjakuva-albumin.
”Lukija voi itse päätellä tapahtuiko tämä vai onko kyseessä kostofantasia.”
Tekijät Laitinen valitsi oman subjektiivisen makunsa mukaan.
– Valitsin sellaisia, joiden tyylistä olen tykännyt. Halusin erilaisia tekijöitä, jotta kaikkien oma kädenjälki näkyisi uniikkina. Kaikki piirtäjät ovat sellaisia, jotka osaavat kertoa hyvin tarinoita.
Työryhmän jäseniltä tuli myös ajatus siitä, että punaisten lisäksi albumissa olisi hyvä olla tasapuolisuuden vuoksi myös valkoisten tarinoita. Niitä löytyi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoista.
Laitinen valitsi tekijöille tekstit, joita nämä muokkasivat sarjakuviin sopiviksi. Osassa sarjakuvista suoria sitaatteja, osassa tekstejä on muokattu enemmän.
– Valitsin tekstit sellaisella silmällä, että niissä on tarpeeksi mielenkiintoisia koh-tauksia.
Kirjassa olevat kertomukset ovat eri puolilta Suomea, myös henkilöt ja heidän roolinsa sodassa ovat toisistaan poikkeavia. Naisten lisäksi teoksessa on mukana kaksi lapsista kertovaa tarinaa. Laitinen kertoo projektin muuttaneen hänen näkemystään sisällissodasta moniäänisemmäksi.
– Toivon, että kirja herättäisi avoimempaa keskustelua, että ei nähtäisi enää vain punaisia ja valkoisia vaan se, että he ovat olleet oikeita ihmisiä ja omien olosuhteidensa ja aikansa vankeja.
Kirjaan valittujen tarinoiden henkilöillä on kaikilla erilaiset motiivit joutua mukaan sotaan. Osa heistä osallistui siihen aatteen puolesta, mutta eivät suinkaan kaikki.
Moraalisesti jalommat
Ainur Elmgrenin tarinan keskushahmo on Hulda, jonka vankileirikokemuksissa korostuu saksalaisten asema. Elmgren sanoo tarinan rakentamisen olleen hauska prosessi.
– Reetta Laitinen teki valinnat siitä, mitkä tarinat saatiin työstettäviksi, mutta saimme esittää hänelle toivomuksia. Omat toiveeni olivat, että siinä olisi saksalaisia, ja että tarina liittyisi jotenkin perheelleni läheisiin Tampereeseen tai Raumaan.
Saksalaisten osallistuminen sisällissotaan on Elmgrenin mielestä kiinnostava teema. Sodan päätyttyä saksalaiset joukot, noin 10 000 miestä jäivät Suomeen yli puoleksi vuodeksi.
– Tiesin jo etukäteen, että punaisilla on ollut kertomuksia, joissa toistuu se, että saksalaiset eivät sentään olleet niin pahoja kuin valkoiset. Se tuntuu vähän sellaiselta moraaliselta tarinalta, jota kerrotaan jälkeenpäin tietyllä tarkoituksella.
Elmgrenin piirtämässä kertomuksessa on juuri sellaisia piirteitä, jossa saksalainen sotilas esiintyy moraalisesti jalompana kuin valkoinen vartija.
– En ihan täysin uskonut henkilön versiota siitä mitä tapahtui. Halusin kuitenkin sarjakuvan keinoin kuvata sen, jotta lukija voi itse päätellä tapahtuiko tämä vai onko kyseessä kostofantasia.
Tarinaan hän otti mukaan myös muutaman sitaatin, jossa naisten läsnäolo punaisten eturiveissä oli saksalaisten mielestä huomionarvoinen asia.
”Itseään täytyy aina muistuttaa siitä, että miten julmiin asioihin pystymme lähimmäisiämme kohtaan.”
Helppoa ja haastavaa
Tarinan toteuttaminen oli yhtä aikaa helppo ja haastava tehtävä.
– Haastava sen takia, että oli kyse oikeasta henkilöstä, jonka muistoja pitää kunnioittaa ja jonka sanoille pitää yrittää tehdä oikeutta.
Elmgren on historiantutkija, eikä Huldan tarinan sarjakuvaksi tekeminen muuttanut hänen näkemystään sisällissodasta. Sen sijaan yhden henkilön näkemyksiin perustuva kertomus syvensi hänen mielikuvaansa.
– On mielenkiintoista seurata, herättääkö tämä teos keskustelua.
Taiteilija huomauttaa, että ihmisillä on taipumus poimia ne tarinat, jotka kelpaavat heidän maailmankatsomukseensa ja hylkiä muita tarinoita tai sitten huolestua siitä, että niitä tulkitaan väärin.
– Uskotaan siihen, että minä olen ainoa, joka on niin älykäs, että tiedän miten tämä pitää lukea. Luotan kyllä lukijoihin, koska nämä monipuoliset tarinat on kuvattu inhimillinen ääni huomioon ottaen, Elmgren toteaa.
Emmi ja Martta
Aino Sutisen sarjakuvassa on muista poiketen kaksi päähenkilöä, Emmi Lehtonen ja Martta Koskinen.
Koskinen ei ollut Sutiselle täysin tuntematon ja prosessin myötä hän tutustui tämän elämään aiempaa tarkemmin.
– Totta kai oli kiinnostavaa, kun siinä oli tällainen kuuluisa vasemmistolainen hahmo mukana, mutta myös Emmi itsessään oli kiinnostava hahmo. He kumpikin olivat mukana maanalaisissa kommunistitoiminnoissa vielä myöhemminkin, mutta tässä tarinassa tietysti keskityn vankileiriin.
Sutinen on käyttänyt omassa tarinassaan paljon suoria lainauksia alkuperäisestä tekstistä.
– Sain tosi hienon tekstin, joka oli kirjoitettu 60-luvulla kirjoituskoneella. Otin sitä kirjoituskonefonttia skannasin sarjakuvaan.
Sutisen tarina alkaa Emmin politisoitumisesta nuorena työläistyttönä ja jatkuu naiskaartiin, sotimiseen ja vankileirille.
– Sisällissota kiinnostaa ilmiönä ja olen lukenut siitä paljon. Tämän tekeminen laajensi käsitystäni sodasta.
– Itseään täytyy aina muistuttaa siitä, että miten julmiin asioihin pystymme lähimmäisiämme kohtaan. Vankileirejäkin vähäteltiin 1920–30-luvuilla, eikä niistä puhuttu, hän huomauttaa.
Naisten historiaa
Skannatun kirjoituskonefontin lisäksi Sutinen on liittänyt sarjakuvansa loppuun ainoan olemassa olevan Emmi Lehtosta ja Martta Koskista esittävän valokuvan. Kuvan on Kansan Arkistoon lahjoittanut Lehtonen itse.
Kuvan mukaan lisääminen muuttaa koko sarjakuvan luonteen todellisemmaksi, se osoittaa selkeästi, että kyseessä olevat naiset ovat olleet oikeita ihmisiä.
Sutinen näkee ylipäätään naisten historiasta kirjoittamisen arvokkaana tekona.
– Vasta viimeiset vuodet on puhuttu enemmän naisten tarinoista. Ehkä kuva sodasta ei enää ole niin yksipuolinen, mutta onhan se aina kiinnostavaa, kun tulee lisää tutkimustietoa, hän sanoo.
Naisten historiassa myös housuilla on merkityksensä. Aino Sutisen sarjakuvassa punakaartin housuissa kulkeva Koskinen herättää hameasuisia naisvankeja enemmän närää. Housuihin kiinnitetään huomiota myös muissa albumin sarjakuvissa. Jos sotiva nainen on huomionarvoinen, niin housuissa sotiva nainen on vielä merkittävämpi tapaus.
Reetta Laitinen (toim.): Sisaret 1918. Arktinen Banaani 2018. 112 sivua.
uutiskirje 
