Murrosajat, autoritaariset johtajat ja uuskonservatiivisten perhearvojen rummutus saavat aikaan yleensä sitäkin hurjemman vastareaktion.
Näin tapahtui myös Ronald Reaganin, Margaret Thatcherin, amerikkalaisten TV-evankelistojen, Iranin islamilaisen vallankumouksen ja Romanian orpokodit täyttäneen aborttikiellon 1980-luvulla.
Ajan ilmapiiri sai Margaret Atwoodin (s. 1939) kirjoittamaan feministisen dystopiaklassikkonsa Orjattaresi (suom. Matti Kannosto, Kirjayhtymä 1986).
Nyt Orjattaresi-romaani elää vahvaa uutta tulemistaan tv-sarja The Handmaid’s Tale myötä. 26. huhtikuuta ensi-iltansa saanut kakkoskausi on niin vahvasti Donald Trumpin ja #metoo-aikakauden tv-fiktiota kuin olla ja saattaa.
Bruce Millerin tuottama ja osin käsikirjoittama sarja kuvaa hyytävällä tavalla, miten fundamentalistinen, naisvihamielinen liike pääsee valtaan lähitulevaisuuden Yhdysvalloissa. Ei kertarysäyksellä, vaan hiljaa hivuttamalla.
Kunnes tulee yleisen sekasorron aika: pankkiliikenne halvaantuu, naiset irtisanotaan työpaikoiltaan, Kanadan-vastainen raja laitetaan kiinni ja kirjarovioita sytytellään.
Jumalan silmä taivaalla
Gileadin tasavallassa kotitaloudet ryhmittyvät valtaapitävän, vanhatestamentillisen lahkon poliitikkojen ja sotilaskomentajien ympärille. Heillä on vaimonsa, kotiapulaisensa, henkivartijansa ja autonkuljettajansa.
Koska ekokatastrofi on johtanut syntyvyyden räjähdysmäiseen laskuun, juuri mikään ei ole valtaapitävien kannalta arvokkaampaa kuin hedelmälliset nuoret naiset.
Television puolella tehdään nyt taidetta, se on muuttunut visuaalisen kerronnan kuningaslajiksi.
Siksi heistä on tehty orjattaria ja synnytyskoneita, joiden vauvat kunkin talon rouva ja emäntä aikanaan kasvattaa ominaan.
Yksi heistä on Elisabeth Mossin, 35, esittämä Offred. Entinen kustannusvirkailija ei kuunnellut ajoissa ystäviensä ja lähipiirinsä varoituksia, vaan jäi odottamaan, että fundamentalistisen hulluuden puuska menisi ohi. Hänestä on tullut gleniläinen, talonsa ja isäntänsä omaisuutta.
Kaduilla kuljetaan punaisissa kaavuissa ja valkoisissa hilkoissa. Kun tuttu orjatar tulee vastaan, lausutaan siveä toivotus: ”Siunattu olkoon hedelmä.” Johon tulee vastata oikeaoppisesti: ”Herra avatkoon.”
Sarjan maailmassa lesboista ja homoista on tullut ”sukupuolipettureita”. Julkisia hirttäjäisiä tai kivityksiä kutsutaan ”pelastajaisiksi”.
Mustiin pukeutuva salainen poliisi tunnetaan nimellä ”Silmä”. Jumalan kaikkitietävä silmä on myös Gileadin tasavallan lipussa.
Offredista takaisin Juneksi
Siellä missä on kaksinaismoralismia, tukahdutettuja haluja ja jyrkkiä hierarkioita, syntyy vastarintaa. Offred tutustuu ykköskauden aikana Jezebel’s-yökerhon väkeen. Seksiklubi palvelee etuoikeutettuja ja vieraiden valtojen diplomaatteja, mutta siellä työskentelevillä on yhteyksiä myös vastarintaliikkeeseen ja mustaan pörssiin. Toiset auttavat ihmisiä rajan taa, vielä jotenkuten demokraattisena säilyneeseen Kanadaan. Toiset haaveilevat Gileadin yhteiskuntajärjestyksen kumoamisesta.
Monista sivupoluista ja -henkilöistä huolimatta The Handmaid’s Tale on erityisesti keskushenkilönsä Offredin kehyskertomus, kuvaus hänen voimaantumisestaan ja vapautumistaistelustaan.
Ei olekaan ihme, että sarjan ykköskausi kahmi Emmy- ja Golden Globe -palkintoja. Ja Elisabeth Moss palkittiin parhaana naispääosan esittäjänä tv-maailman ”Oscar-gaaloissa”.
Sarjan kakkoskausi kuvaa nyt raskaana olevan Offredin paluuta omaksi itsekseen, June Osborneksi. Vaellustarinan puitteissa päästään kurkistamaan laajemminkin ekokatastrofin ja sisällissodan runtelemaan Amerikkaan. Ykköskausi kun tapahtuu pitkälti nimettömäksi jäävässä, mutta Bostonin kaltaisessa USA:n itärannikon kaupungissa.
Boston ja Massachusetts olivat 1600-luvun puritaanien, oman aikansa teokratian, tukialueita. Silloinen kiihkoilu johti muun muassa Salemin noitaoikeudenkäynteihin.
Tv-sarjan visuaalinen ilme, hahmojen pukeutuminen ja arkaainen puhetyyli tuntuvat viittovan yhtä lailla 1600-luvulle kuin tarkemmin määrittelemättömään lähitulevaisuuteen.
Kirjailija Atwood onkin todennut, ettei demokratiaa, ihmisoikeuksia ja naisten oikeuksia kannata pitää itsestäänselvyyksinä. Historia kulkee ikävällä tavalla sykleissä.
Akselivaltojen Amerikka
Jylhää poliittista draamaa löytyy myös kirja-alan jätti Amazonin suoratoistopalvelun Amazon Primen lippulaivasarjasta The Man in The High Castle (kaksi kautta, 2015–2016).
Frank Spotnitzin, 57, sarja perustuu Philip K. Dickin vaihtoehtotodellisuusromaaniin Oraakkelin kirja (1962, suom. Matti Rosvall, WSOY 1992). Siinä toinen maailmansota on päättynyt akselivaltojen voittoon. Kolmas valtakunta pitää hallussaan USA:n itärannikkoa. San Francisco, sarjan pääasiallinen tapahtumapaikka, kuuluu japanilaisten nukkehallintoon eli Tyynenmeren liittoon.
Atwood on todennut, ettei demokratiaa, ihmisoikeuksia ja naisten oikeuksia kannata pitää itsestäänselvyyksinä.
Voittajavalloilla on käynnissä pienimuotoinen kylmä sota. Japani yrittää kuroa kiinni Saksan etumatkan ydin- ja rakettiteknologiassa. Samaan aikaan odotellaan, kuka Berliinin valtapelureista nousee Parkinsonin tautia sairastavan Adolf Hitlerin jälkeen valtakunnankansleriksi.
Philip K. Dickin (1928–82), amerikkalaisen tieteiskirjallisuuden suuren psykedeelikon alkuperäisteos on muuttunut Amazonin käsissä poliittiseksi draamaksi, joka tuo mieleen DDR:n kaltaiset kontrollikoneistot.
Aitoa Dickiä on luottamus tarinoiden maailmoja muuttavaan voimaan. Sarjassa suuren roolin saavat niin kiinalaisen I Chingin, muutosten kirjan ennustukset kuin salaperäiset, vastarintaliikkeen välittämät uutiskelat. Ne näyttävät välähdyksiä omasta todellisuudestamme ja liittoutuneiden voitosta.
Japanilaismiehittäjille toimistotöitä tekevän, aikidoa opiskelevan Juliana Crainin (Alexa Davalos), hänen antiikkiesineitä väärentävän poikaystävänsä Frank Frinkin (Rupert Evans) ja jokapaikanhöylä Joe Blaken (Luke Kleintank) täytyy luovia kaksoisagenttien ja peitetarinoiden todellisuudessa. SS, keisarillinen sotapoliisi Kenpeitai ja yakuzan ammattirikolliset tekevät samalla omia siirtojaan.
Villin lännen ruumiinavaus
Tieteiskirjallisuuden 1980-lukulaisessa alalajissa, kyberpunkissa, luodattiin ihmisen ja koneen rajaa, samoin kunkin omien muistojen ja identiteetin lomittumista virtuaalitodellisuuteen.
Kyberpunkin ydinalaa olivat lisäksi suuryhtiöiden valta, massiiviset tuloerot ja androidit tai koneihmiset tulevaisuuden orjakastina. Aikakauden elokuvissa, kuten Blade Runner (1982) ja Terminator (1984) nähtiin koneihmisten kapinoita.
VHS-nauhurien, Commodore 64 -kotitietokoneiden ja tiiliskiven kokoisten NMT-puhelimien teknologialla ajatukset tekoälyn oikeuksista tai muistojen lataamisesta kehosta kehoon eivät tuntuneet vielä kovin ajankohtaisilta.
Toisin on nyt. Huhtikuun 23. päivänä HBO:n suursarja Westworld ehti niin ikään kakkoskaudelleen. Sen kuvaama lähitulevaisuuden villin lännen puiston kapina tulee sen verran iholle, että katsoja huomaa väkisinkin ihmettelevänsä, onko vastaavia teemapuistoja jo kehitteillä jossain.
Jonathan Nolanin ja hänen puolisonsa Lisa Joyn luoma Westworld kuvaa villin lännen pikkukaupunkia Sweetwateria sheriffeineen, postitoimistoineen, saluunoineen ja niiden edessä päivystävine kurtisaaneineen.
Kyseessä on Delos-yhtiön luoma teemapuisto, jossa ihmisen kaltaiset androidit eli ”isännät” elävät arkisia elämiään. Valmiiksi ohjelmoitujen rooliensa mukaan, muistamatta mitään edellisestä päivästä.
Samalla kyse on lähitulevaisuuden raharikkaiden elämysmatkailusta ja extreme-urheilusta: Sweetwaterissa saa toteuttaa väkivaltafantasioitaan, pankki- ja junaryöstöjä tai intiaanien teurastusta. Naisia voi kohdella ihan miten huvittaa, he ovat käytännössä seksirobotteja.
Hurjien ilojen loppu
Yön tullen Deloksen teknikot käyvät korjaamassa hävityksen jäljet. Androidi-isäntiä tulee välillä raskaasti paikata ja heidän muistijälkiään resetoida.
Sarja viittoilee ahkerasti William Shakespearen näytelmiin. Sen motto on Romeosta ja Juliasta. ”Noin hurjall´ ilolla on hurja loppu”.
Westworldin ykköskausi kuvaa androidien tulemista tietoiseksi itsestään, päivittäisten väkivaltakokemusten ja yhtä rajujen muistintyhjennysten lomassa. Seurauksena on verinen kapina, yksityisessä puuhamaassaan sikailevia ihmisiä vastaan.
Se on myös kahden omalla tavallaan vahvan naisen kansannousu: pientilallisen tytär Dolores Abernathyn (Evan Rachel Wood) ja afroamerikkalaisen kurtisaanin, saluunan ”madamen” Maeve Millayn (Thandie Newton) tarttumisesta aseisiin sortajiaan vastaan.
Tarinat sosiaalisen median hullaannuttamista ihmisistä, internetin huutoäänestyksiksi muuttuvasta politiikasta ja valvontateknologiasta kolmantena pyöränä parisuhteissa tai vanhemman ja lapsen suhteessa tulevat jo kiusallisen lähelle tätä päivää.
Sortajat ovat valkoisia, ylempikeskiluokkaisia miehiä, jotka musertuvat yhtiömaailman oravanpyörässä ja haluavat vastapainoksi päästää vapaa-ajallaan höyryjä – revolverit vyöllään ja haulikko satulalaukussa.
Westworldin kumouksellisuus tulee juuri tästä: ensi kertaa ison budjetin scifi-sarjassa koneihmisten kapinaa kuvataan heidän itsensä ehdoilla ja näkökulmasta. Ja ihmisten kulttuuri näyttäytyy arkipäivän psykopatologiana, valta- ja alistussuhteina sekä kolonialistisena hyväksikäyttönä.
Kakkoskaudella androidit saavat opetella, mitä vapaus on. He myös lähtevät kartoittamaan lähitulevaisuuden maailmaa ympärillään. Käy ilmi, että Delos-yhtiöllä on muitakin elämyspuistoja. Kuten 1600-luvun Japanista ammentava Shogun World.
Television uusi kultakausi
Näinkin kantaaottavat ja kumoukselliset amerikkalaissarjat eivät olisi mahdollisia ilman Dean J. DeFinon kirjassaan HBO Effect (Bloomsbury 2014) hahmottelemaa television uutta kultakautta.
Vielä 20-30 vuotta sitten amerikkalaistuotantoja ei voinut omaperäisyydestä syyttää. TV-sarjat olivat riippuvaisia mainostajista. Juostiin pienimmän yhteisen nimittäjän perässä, tehtiin putkituotantona itseään toistavia poliisisarjoja ja tilannekomedioita.
Sopranosin, The Wiren, Deadwoodin, Boardwalk Empiren, Game of Thronesin ja True Detectiven kaltaiset HBO-sarjat ovat merkinneetkin melkoista vallankumousta: antisankarien aikaa, moniulotteisia, moraalisesti ambivalentteja henkilöhahmoja, rosoista realismia ja siirtymistä poispäin kliseisestä hyvän ja pahan taistelusta.
Aiemmin yksittäiset jaksotkin oli rytmitettävä mainostaukojen mukaan. Suoratoistopalvelujen myötä mainostauot ovat jääneet historiaan.
Käsikirjoittajille ja ohjaajille on suotu entistä enemmän vapauksia muotokokeiluihin ja ajatuksia herättävään yhteiskuntakritiikkiin.
Johtopäätös on valmis: television puolella tehdään nyt taidetta, se on muuttunut visuaalisen kerronnan kuningaslajiksi. Pitkät Hollywood-elokuvat uhkaavat jäädä kehityksen jalkoihin.
Arjen musta peili
Osataan sitä Englannissakin. Joulukuussa 2011 ensi-iltansa saanut, tähän mennessä neljän kauden mittainen Black Mirror (Channel Four/Netflix) pelaa tuttuuden ja outouden, arkisen ja futuristisen välisellä jännitteellä.
Tarinat sosiaalisen median hullaannuttamista ihmisistä, internetin huutoäänestyksiksi muuttuvasta politiikasta ja valvontateknologiasta kolmantena pyöränä parisuhteissa tai vanhemman ja lapsen suhteessa tulevat jo kiusallisen lähelle tätä päivää.
Joka jaksolla on omat tarinansa, tekijänsä, henkilöhahmonsa ja maailmansa. Yhdistävänä tekijänä on juuri episodimaisuus, ja että teknologia johtaa tavalla tai toisella arvaamattomiin seurauksiin.
Black Mirrorin ykköskauden jakso The Entire History of You kuvaa pakkomielteistä mustasukkaisuutta mikrosirujen ja muistinlukijoiden aikakaudella.
Vastaavasti neloskauden jakso Arkangel, näyttelijälegenda Jodie Fosterin, 55, ohjaustyö, kuvaa ylihuolehtivaa äitiä, joka haluaa neuroimplantti- ja tablettisovelluksen avulla varjella teini-ikää lähestyvää tytärtään kaikelta pahalta.
Keskiluokkaisen kontrollifriikkiyden ohella esillä on kuolemanpelko.
Kolmoskauden jaksossa Be Right Back esikoistaan odottava äiti menettää poikaystävänsä liikenneonnettomuudessa. Pian sen jälkeen hän kuulee mahdollisuudesta rekonstruoida edesmenneen persoonallisuus sosiaalisen median käyttäytymisen perusteella. Näin luotu ”minuus” voidaan istuttaa vainajan näköiseksi muokatun androidin ruumiiseen.
Avuksemme ja helpotukseksemme tarkoitetut innovaatiot johtavat siis painajaisnäkyihin. Sarjan luoja Charlie Brooker, 47, on sanonut, että Black Mirrorin vinksahtaneet tulevaisuudenkuvat toteutuvat 10 minuutin kuluttua. ”Ellemme ole helvetin varovaisia.”
The Handmaid’s Talen kakkoskausi alkoi 26.4. HBO Nordicilla.
Westworldin kakkoskausi alkoi 23.4. HBO Nordicilla, uusi jakso joka maanantai.
The Man in the High Castlen ykkös- ja kakkoskaudet Amazon Primellä, kolmoskausi tekeillä.
Black Mirrorin kaikki neljä kautta Netflixissä, viides kausi tekeillä.
[digilehti pvm=20180504 sivu=24]
uutiskirje 
