Aiemmin yleisöksi riitti lähikapakan kantapöydän jengi, nyt kenellä tahansa on mahdollisuus saada satoja lukijoita ja tukijoita sosiaalisessa mediassa.
Vapauden ja toiveissa olevan yleisön vuoksi osa internetin käyttäjistä unohtaa alkeellisetkin käyttäytymissäännöt. Anonymiteetti ja etäisyys saavat kuvittelemaan, että se mikä tapahtuu verkossa, ei ole oikeaa elämää, vaan tietokonepeleistä tuttua virtuaalista todellisuutta, jossa kuolleetkin viipyvät hengettöminä vain tovin.
Vihapuheen tai häirinnän kohteeksi joutuville kyse ei ole verkossa tapahtuvasta varjonyrkkeilystä. Pitkään jatkuessaan verkkohäirintä on elämää rajoittavaa ja pelkoa aiheuttavaa vainoamista.
Keskustelun avauksena ”suvakkihuoraksi” tai ”mielisairaaksi akaksi” kutsuminen ei houkuttele vuoropuheluun.
Tutkija Ilona Pajari ja kirjailija Mikko Sovijärvi perehtyivät nettihäiriköiden uhreiksi joutuneiden kokemuksiin ja työstivät niistä Kansa raivostui –kirjan. He haastattelivat häirinnän kohteita, muiden muassa tutkijoita, toimittajia, bloggareita ja kansalaisaktiiveja. Osuvan nimen saanut teos kertoo haastateltujen suulla siitä, millaisten hyökkäysten kohteeksi ihminen voi mielipiteidensä vuoksi päätyä.
Häiriköt ja kiusaajat ovat aina löytäneet kohteensa tavalla tai toisella, mutta internetin yleistymisen myötä mahdollisuudet ovat lähes rajattomat. Parjaamista varten voi perustaa blogin tai vlogin. Keskustelupalstat, Facebookin ryhmät ja Twitter eivät edellytä varsinaisia perustamistoimiakaan. Lehtien kommenttiosioissa riehuvat vihankylväjät ovat peruskauraa. Työssään sähköpostia tarvitsevan laatikko voi täyttyä vihaviesteistä. Tunnetun bloggarin Sakari Timosen äidille postitettiin kuollut rotta.
”En nyt toivoisi että sinut raiskattaisiin, mutta jonkun kolauksen saisit kokea”
Poliitikot, toimittajat ja julkisuudessa työtään tekevät ovat saaneet tottua tylyyn palautteeseen. Sen sijaan pikkukaupungin kirjastopalvelupäällikkö tuskin osaa odottaa vihaviestiryöpsähdystä niskaansa. Näin kuitenkin kävi Pajarin ja Sovijärven haastattelemalle Merja Mäkiselle, jonka oletettiin olevan vastuussa MV roskasivuston estämisestä Jämsän kirjaston koneilta.
Mäkinen sai yhden viikonlopun aikana parikymmentä sähköpostia ja kolme tekstaria. Yhdessä viestissä häntä varoitettiin: ”Kun aika koittaa niin teidät tullaan muistamaan sananvapauden riistäjänä ja rajoittajana”.
Mäkisen hämmästystä lisäsi se, että hän on internetin käytön vapauden kannattaja, eikä kannata edes MV-lehden estämistä. Asialleen omistautuneet vihaviestijät kuitenkin antavat tosiasioiden vain harvoin vaikuttaa itseensä tai toimintaansa. Tahallisten valheiden tai väärinymmärrettyjen faktojen oikaiseminen vain kiihdyttää hyökkäystä.
Pajarin ja Sovijärven mukaan häiriköinnin kohteeksi päätyvien ihmisten ei tarvitse olla erityisen näkyvässä tai vaikuttavassa asemassa, eivätkä heitä yhdistä sen paremmin mielipiteet, sosiaalinen asema kuin mikään mukaan tunnistettavissa oleva tekijä. Logiikkaa häiriköiden valinnoista on turha hakea, usein kyseessä on lähinnä sattuma.
Sukupuolella tosin näyttää olevan väliä. Vihaviestien vastaanottajina punavihreillä – tai sellaisiksi tulkituilla – nuorilla naisilla on selvä yliedustus ja heidän saamiaan viestejä värittävät usein väkivaltaiset raiskausfantasiat
”Kommari, saunan taakse, hyysäri, suvakki, idiootti, häiriintynyt, terroristi, mädättäjä”
Jos vihapostin kohteeksi joutumisen voi sanella sattuma, suurta systematiikkaa ei löydy vihaviestien lähettäjistäkään. Yhden yleisen, joidenkin tutkijoidenkin omaksuman stereotypian Pajari ja Sovijärvi haluavat korjata: nettiterroristit eivät ole syrjäytyneitä reppanoita. Ylipäätään nettiviha ei purskahtele eliitin suuntaan, ei taloudellisen, eikä koulutuksellisen.
Nettivihankylväjien leimaaminen luusereiksi siirtää huomion siitä tosiasiasta, että kyvyttömyys tai haluttomuus kontrolloida käyttäytymistään internetissä läpäisee kaikki kansankerrokset. Tulotaso tai sosiaalinen asema voi olla millainen vain, samoin häirinnän motiivit.
– Kyseessä ei ole ”alaluokasta eliittiin” suuntautuva häirintä. Suunta voi olla päinvastainenkin. Osalle koko puuha voi olla vain larppaamista, osa toimii ideologiansa ohjaamana, Pajari selittää.
Todella huolestuttava piirre nettihäiriköinnissä on sen muuttuminen salonkikelpoiseksi. Poliittisen eliitin esimerkki antaa kansalaisille mallin siitä, kuinka pitkälle viesteissä sopii mennä.
– Vielä muutama vuosi sitten vihaposteja lähetettiin feikkiprofiililla, nyt moni käyttää omaa nimeään ja toisinaan jopa työnantajan tiedot ovat näkyvissä, Sovijärvi kuvailee.
Vastaanottajan uhkaus julkaista saamansa törkeä tai alatyylinen viesti ei tunnu haittaavan, vaan lähettäjä voi vastata puoliylpeänä ”julkaise vaan”.
Rasismin, fasismin ja naisvihan tulkitseminen asiallisiksi poliittisiksi näkökulmiksi on saanut pontta myös kansanedustajien ja muiden näkyvien politiikan toimijoiden kokonaisia ihmisryhmiä leimaavista julkisista kannanotoista. Kun kohde on dehumanisoitu, hänellä ei nähdä ihmisarvoa, vaan ihmisestä on tullut suvakkien, homojen, islalmisaation kannattajien, feministien, venäjänvihaajien tai jonkun muun inhotun ryhmän edustaja.
”Olen jo tottunut tähän, mutta minusta on ihan perseestä, että tähän tarvitsee tottua”
– Ei ole olemassa suurta taustavoimaa toimintaa organisoimassa, Pajari sanoo.
– Jonkinlaisia kellokkaita kyllä löytyy. Aiemmin hyökkäyksiin jaettiin ohjeita, nyt riittää, kun joku nostaa kohteen nimen esiin seinällään.
Toki kyseinen maalittamiseksi kutsuttu toiminta saa lisäpuhtia, jos ensimmäisen kiven heittää esimerkiksi puolueen puheenjohtaja. Sen sai Turun Sanomien toimittaja Rebekka Härkönen kokea joutuessaan Perussuomalaiset rp:n puheenjohtaja Jussi Halla-ahon Facebook-seuraajien häiriköinnin kohteeksi.
Härköstä ei Pajarin ja Sovijärven kirjaan ole haastateltu, mutta tapausta on käsitelty julkisuudessa muutoin. Härkönen kirjoitti Turun Sanomiin Hassan Zubierista, joka auttoi Abderrahman Bouananen puukkohyökkäyksessä loukkaantuneita. Halla-aho jakoi Facebook-seinällään MV-lehden videon, jossa Zubierin toiminta ja sen myötä Härkösen juttu pyrittiin kyseenalaistamaan.
Halla-aho poisti linkin, mutta Härkönen ehti päätyä häiriköinnin ja uhkailujen kohteeksi. Härkönen pyysi valtakunnansyyttäjää linjaamaan, oliko hänen tapauksessaan kyse yleisestä edusta, jolloin asia olisi voitu tutkia ja syyttää ilman hänen itsensä tekemää rangaistusvaatimusta. Valtakunnansyyttäjä ei tulkinnut syyterajan ylittyneen. Ylen haastattelussa Härkönen toteaa ongelman olevan lainsäädännössä, ei syyttäjän tulkinnassa.
Sittemmin päätoimittajat ovat vaatineet avoimella kannanotollaan keinoja puuttua julkisuudessa työtään tekevien vainoamiseen.
Toinenkin arveluttava kunnia lankeaa Halla-aholle. Esittämällä aikoinaan toiveen, jonka mukaan oikeudenmukaista olisi, että maahanmuuttaja raiskaisi Rosa Meriläisen hän väyläsi tietä väkivaltaisilla seksuaalifantasioilla kohteitaan pommittaville nais- ja maahanmuuttovastaisille vihaviestijöille.
Pikemminkin vihageneraattorien kuin ajattelevien ihmisten tuotannolta vaikuttavat viestit toistavat muutamaa teemaa.
– Naisten saamat viestit pyörivät seksin ja väkivallan ympärillä, miehille on varattu pedofilia, homous ja kommunismi, Sovijärvi tiivistää haastateltujen kokemuksia.
Useimmiten vihan purkamiseen riittää enemmän tai vähemmän kohdennettu verkkohäirintä, mutta toisinaan viesteissä on konkreettisesti uhkaava sävy. Seksuaaliseen vähemmistöön kuuluva nainen luvataan ”parantaa”, ”punapään pyllyyn tunkea kuustoist senttinen” ja bloggarin lapsesta uhataan tehdä lastensuojeluilmoitus.
”Kun paskassa tarpoo, sitä muuttuu välillä paskaksi itse”
Maahanmuuttoon ja turvapaikanhakijoihin liittyvissä kysymyksissä on puhuttu ääripäistä ja tolkun ihmisistä ja peräänkuulutettu dialogia. Moni vihaviestien saaja kokee dialogivaatimukset lähinnä loukkaavina. Keskustelunavauksena ”suvakkihuoraksi” tai ”mielisairaaksi akaksi” kutsuminen ei houkuttele vuoropuheluun.
Yksi Pajarin ja Sovijärven haastattelemista kansalaisaktivisteista, Kati Härkönen, kuvaa tilannetta, jossa ”maahanmuuttokriittiset” alkoivat haukkua ”suvaitsevaistoa” ja valittaa keskustelun puuttumista. ”Hiljalleen tätä touhua ihmetteleviä alettiin pitää kansalaiskeskustelun toisena ääripäänä, mutta vain se toinen ääripää alkoi saada näkyvästi tappouhkauksia ja häirintäviestejä.”
Turvallisuuspolitiikasta bloggaava Rysky Riiheläinen kertoo havainneensa, että häiriköille faktojen esittäminen on yhtä kuin karkea henkilöön käyvä hyökkäys. Riiheläinen ei ole ainoa, joka epäilee, että ymmärryksen lisäämisen sijaan pyrkimys dialogiin vain syventää vastakkainasetteluja.
Yhteen geneeristen viestien postittajaan yhteyttä ottanut Irma Hirsjärvi kertoo tämän paljastaneen, ettei ollut edes tietoinen siitä, kenelle oli viestinsä lähettänyt.
Mahdollisuudet saada vihapostaaja vastuuseen teoistaan ovat vähäisiä. Konkreettisen uhkailun tai kansanryhmää vastaan kiihottamisen voi antaa poliisin tutkittavaksi. Hiljakkoin lakiin kirjattu vainoaminen, jollaiseksi pitkäkestoinen häirintä voidaan lukea, voi tuoda poliisille keinoja puuttua häiriköiden toimiin.
Moni häirinnän uhri ahdistuu, ja moni tekee parhaansa ollakseen kiinnittämättä huomiota saamiinsa vihaviesteihin.
Joillekin vihaviestinnästä kehittyy viihdyttävä peli. Yksi heistä on Venäjä-mielisten pyöritykseen mielipiteidensä vuoksi joutunut Torsti Sirèn, joka aiemmin johti Maanpuolustuskorkeakoulun strategian laitosta.
”Aluksi järkytyin, mutta totuttuani homman nimeen, olen pyrkinyt antamaan samalla mitalla takaisin. Tästä on tullut jopa ihan hauskaa. Minua ei ole jäänyt vaivaamaan mikään. Olen tottunut ja nauran joko hiljaa tai ääneen näille hörhötyksille.”
Väliotsikot Ilona Pajarin ja Mikko Sovijärven kirjasta Kansa raivostui – uhrit kertovat, Kustannusosakeyhtiö Hai, 2018.
uutiskirje 
