Sosiologi Leo Löwenthal (1900–1993) pani merkille aikakauslehtien elämäkertatarinoita tutkiessaan, että 1900-luvun alusta 1940-luvulle tultaessa oli siirrytty tuotannon parissa työskentelevistä, omalla työllään menestyneiden idolien ihailusta kulutuksen idoleihin, ”lottovoittajiin”, sattuman ja onnen jumalattaren Fortunan suosikkeihin. Heidän menestyksensä pohjautui suotuisiin sattumuksiin ja hyvään tuuriin. Työnteko vaihtui onnen onginnaksi.
Luku- ja kirjoitustaidon sekä vapaan sanomalehdistön esitaistelijat eivät välttämättä aavistaneet ihmisten loputonta huvitusten nälkää. Että massatiedotusteollisuuden kehittyminen voisi johtaa toden ja valheen erittelyn sijaan jännityksen ja muhevien juorujen metsästykseen.
Journalismi ei olisi ollut mahdollista keskiajan yhden totuuden aikakaudella, kun kaikista tapahtumista etsittiin ihmettä ja ilmoitusta. Media-aikakaudella peruskysymys kuuluu: miten pysyä ajan tasalla? Tai toisinpäin: missä ajassa tämä media-aika liikkuu, kun jopa goottilaiset hirviöt ovat heränneet keskiaikaisesta unestaan tuoden mukanaan väärennetyn historian?
Onko seurapiirisalonkimainen julkisuutemme rappeutumassa irrallisen tajunnan, solipsismin toriksi, kauhujen galleriaksi, jossa huutokaupataan tavaroita ja elämästä hengissä selviytymiskeinoja? Jääkö jäljelle pelkkä omiin maailmoihinsa sulkeutuneiden tietoisuuksien yhteentörmäykset?
Kulkeeko media-aika arvomaailmojen suhteen eteen- vai taaksepäin? Vai markkinoidaanko meille vain vanhoja juttuja uusissa kuoseissa?
Ennakkoluulot elämän varjostajina
Sokraattisen vuoropuhelun, dialogin, perusideana oli rinnastaa johonkin aiheeseen kohdistuvat erilaiset näkökulmat. Erilaisista sanoista ja mielipiteistä piti muotoilla osapuolia tyydyttävä mahdollisimman totuudellinen kuva.
Anakrisiksella tarkoitettiin keinoja, joilla keskustelukumppani saatiin puhumaan. Puhuja ikään kuin pakotettiin pukemaan sanoiksi hämärät ja itsepintaiset ennakkoluulonsa, jotka varjostivat hänen elämäänsä. Totuutta piti koetella julkisesti vapaiden kansalaisten kesken.
Sanomalehden on pysyteltävä ajan hermolla. Eräänlaisena ennustajaeukkona sen on vaistottava miten ja mihin suuntaan eri tapahtumissa syntyneet tilanteet jatkossa kehittyvät. Mikä on kenenkin poliitikon tai talouselämän vaikuttajan seuraava siirto? Mitä kuuluu rantamökkiin tai suihkuseurapiireihin?
Sanomalehden on kyettävä raportoimaan kuka nostetaan, kenet tiputetaan, kenen arvo nousee, kenen alenee, kenen pokka pitää, kenen pettää? Lehden on raportoitava siitä, millaisia roolileikkejä taisteluissa leikitään, kuinka kenellekin käy.
Vai onko kaupallinen media sanomalehtineen ja sähköisine vempeleineen sittenkin vain journalismin muotoon puettu valmiiden ideoiden esityskeino? Se vain verhotaan dialogiksi, keskusteluksi tai väittelyksi, jotta voidaan tehdä sen ”hälyn” ja ”välkkeen” verhoamina todella kauaskantoisia rahakkaita ja tärkeitä päätöksiä, joiden vaikutus kantaa ”kolmanteen ja neljänteen polveen”?
Itsekseen puhuva valta
Venäläisen kirjallisuustutkija Mihail Bahtinin (1895–1975) mukaan sokraattisen dialogin lajityyppi siirtyi eri filosofisten koulukuntien ja uskonnollisten utopioiden dogmaattisten maailmankatsomusten palvelukseen jo parituhatta vuotta sitten.
Aito vuoropuhelu menetti yhteytensä karnevalisoituneeseen maailmankuvaan. Se kuihtui jo löydetyn, valmiin ja kiistattoman totuuden kuvaukseksi. Se rappeutui lopulta käännynnäisten kasteoppilaiden opettamisessa käytettyyn kysymys-vastaus muotoon, sekä vallanpitäjien monologien vahvistajaksi.
Kun valta alkoi puhua itsekseen, vuoropuhelu surkastui valmista totuutta julistavaksi viralliseksi yksinpuheluksi. Sokraattisessa mielessä synnyttämistapahtuman kätilönä ei enää toimi totuus vaan taloudelliset voitto-odotukset. Lapsi (totuus) saa olla minkä näköinen tahansa, kunhan se on taloudellisesti (kannattava)!
Sanomalehtikirjoitus on retorinen kirjallisuudenlaji. Toimittajalla on oltava näkökulma siihen, mitkä voimat toimivat kulloisessakin kulttuurisysteemissä. Ja mistä ja miten nuo kyseiset voimat ovat syntyneet.
Esimerkiksi Fjodor Dostojevskin (1821–1881) romaanit ovat ylevöitettyjä rikosromaaneja. Iltapäivälehdistö on karsinut rikostarinoista ylevyyden pois. Iltapäivälehdistö pelaa erilaisilla ihmis- ja kohtalokäsityksillä. Elämästä tehdään peli. Iltapäivälehdistö kuvaa runsaasti perinteisessä porvarillisessa mielessä lain ja järjestäytyneen yhteiskunnan ulkopuolella olevia epäilyttäviä ihmisiä ja ilmiöitä. Rikos kiinnostaa ja on kaupalliselle journalismille rahallisesti kannattavaa.
Arvoitukseen pesiytyi väkivalta
Elämä on tie, prosessi, jonka jatkoa ei voida tietää. Se innostaa ennustamaan kohtalon kulkua. Filosofi Giorgio Collin (1917–1979) mukaan kreikkalaiset korostivat ennustustaidon merkitystä, mutta samalla se törmäsi raivoisaan poliittiseen intohimoisuuteen. Tästä yhdistelmästä syntyi lukuisia verisiä taisteluita.
Henkilössä, joka on vakuuttunut, että tulevaisuus on nähtävissä ennalta, toiminnan impulssi tavallisesti heikkenee. Collin mielestä filosofiasta pitäisi tulla meidän jokapäiväistä leipäämme niin, että kykenisimme arvioimaan, sopivatko tietyt ajatuksemme ja periaatteemme käytäntöön vai ei. Käytännöllisen ja rönsyilevän elämän tunkeminen ahtaisiin ennakkoluulojen muotteihin aiheuttaa korkeintaan katastrofin. Ennalta määrättyjä totuuksia kun ei ole, mutta asioilla on usein taipumus seurata syy-seuraus-suhdetta. Mitä kylvää, sitä niittää.
Yksi pahimpia erehdyksiä on olla uskomatta historiaan siinä toivossa, että vain siten voi elää tyynin mielin ainoastaan omaa elämäänsä. Nykyisyys saattaa pettää paljon pahemmin ja nopeammin kuin historian opetukset. Colli muistuttaa, että arvoitukset ilmaantuivat ihmisten puheisiin joskus antiikin aamuhämärissä. Ihmisen järki alkoi näyttää samalla myös epämiellyttävän puolensa, halunsa kilpailemiseen tiedosta. Arvoitus sisältää älyllisen kamppailun idun. Se on leikkiä, johon on pesiytynyt väkivalta:
”Näennäisesti arvoitus hymyilee, vetää puoleensa, viettelee ennakoimattomuudellaan, hurmaavalla voiton lupauksellaan. Kiihtymyksen vapina valtaa jokaisen, joka arkisen elämän keskellä törmää siihen. Mutta pian hän törmää aavistukseen taustalla piilevästä julmuudesta. Kuolemanvaaran ja säälimättömän väkivallan kauhu panee hänelle luun kurkkuun.”
Nykyiset tietovisailut ovat tämän arkaaisen arvoitusperinteen modernia jatkoa. Lukuisa toimittajien joukko ennustelee ja arvioi päivittäin politiikan ja talouden kiemuroita. Ennustamisen ja arvoitusten filosofinen jatkaja on dialektiikka.
Menippolainen satiiri
Bahtinin mukaan antiikissa kehittynyt menippolainen satiiri oli sanomalehden varhainen edeltäjä. Se vastasi terävästi päivänkohtaisiin ideologisiin kysymyksiin. Kreikkalaisen Lukianoksen (120–180 jKr.) satiirit olivat täynnä avointa ja piilevää polemiikkia erilaisten filosofisten, uskonnollisten, ideologisten ja tieteellisten koulukuntien, uusien ja vanhojen virtausten kanssa.
Satiirit esittivät nykyisten ja hiljattain kuolleiden vaikuttajien, yhteiskuntaelämän ja ideologioiden ”ajatusten valtiaiden” hahmoja sekä kommentteja aikakauden tärkeisiin tai vähemmän tärkeisiin tapahtumiin. Hän kirjoitti muun muassa jumalatarten kauneuskilpailuista.
Lukianos käsitteli satiireissaan uusia syntymässä olevia sosiaalisia tyyppejä yhteiskunnan eri kerroksissa. Eräänlaisen kirjailijan päiväkirjan muodossa hän ennusti ja arvioi nykyhetken yleistä henkeä ja kehityssuuntia.
Søren Kierkegaard (1813–1855) ei innostunut sanomalehdestä, koska ”ennen kaikkea päivälehdistö pyrkii muuttamaan yksilöitä pelkiksi jäljitelmiksi. Kuten paperitehtaassa rievut sekoitetaan yhdeksi suureksi massaksi, siten johtaa sanomalehtien lukeminen siihen, että kaikki yksilölliset erot ja kaikki henki häviävät laumasieluisuuteen. Ihmiseläin saa levon laumassa.”
Vastakohdaksi julkisuushälyn tarjoamalle turvallisuudelle ja laumavaistolle Kierkegaard asettaa yksinäisyyden ja epätoivon suuruuden: ”Vasta kun ihminen on tullut niin onnettomaksi tai tajuaa elämän kurjuuden niin selvästi, että saattaa sanoa: ´minulle elämä on arvoton ´, voi elämä saavuttaa suurimman arvonsa.”
Yleisen mielipiteen harhat
Eepoksella ei ole sanomalehden tapaan sanottavaa tässä maailmassa ja tässä ajassa. Sanomalehti ei käsittele jumalallisia korkeuksia tavoittelevia järjestelmien ongelmia vaan arkipäivän realistisia tapahtumia. Sanomalehdessä pateettiset arvostukset joutuvat vastakkain arjen kielen ja tapahtumien kanssa.
Sanomalehti-uutinen on kerrottu suora esitys toisin kuin runous. Sanomalehden sanan on kyettävä puhuttelemaan eri yhteiskuntaluokkia sisäisesti vakuuttavasti, objektiivisesti, eli kahden mielen keskenään yhtenevää tulkintaa samasta tekstistä. Tässä mielessä objektiivisuudella ei ole välttämättä mitään tekemistä ”totuuden” kanssa, yleinen mielipide kun on usein huhujen ja väärinkäsitysten summa.
Yleinen mielipide on Gustave Le Bonin (1841–1931) mielestä harhaanjohtava, koska mediassa kiertävät mielipiteet jäävät aina niin lyhytaikaisiksi, ettei niistä ehdi muodostua yleistä käsitystä tai vakaumusta. Uutissykli kestää korkeintaan päivän.
Media heijastaa sitä yleistä mielipidettä, joka median itsensä tuottamista ”tapahtumista” yleisön mielissä muokkautuu. Sanomalehti on dialogia, varsinkin yleisönosasto. Sanomalehti kertoo edellispäivän tapahtumat ja tämän päivän sään kertoen myös tapahtumien seurauksista. Vaikka asetettuihin kysymyksiin ei saada lopullista vastausta, journalistit pyrkivät etsimään ainakin jonkinlaisia totuuden korvikkeita esitettyihin kysymyksiin ja ongelmiin.
Koko ajan on olemassa virallinen ja spontaani totuus, myötäilijä ja vastustaja. Virallinen totuus valikoi menneisyydestä sen mitä se kulloinkin tarvitsee. Menippolaisen satiirin, sokraattisen dialogin ja sanomalehden yhdistää eletty nykyisyys, sekä vapaa ja tuttavallinen yhteys aikalaisiin. Ne suhtautuvat kriittisesti, jopa kyynisesti, legendoihin ja perustuvat kokemukselle ja vapaalle kekseliäisyydelle. Sanomalehden sana ei ole yksinpuhelua, vaan puhujan ja kuulijan välinen dialoginen suhde, joka on vapaasti arvioitavissa ja kommentoitavissa.
Epäjohdonmukaisuus suojelee totalitarismilta
Karnevalistiselta elämäntavalta on kadonnut aito moraalinen vastustaja. Karnevalismia on alettu markkinoida kaikkein tyhjimmän luddismin varjolla, vaikka alun perin karnevalismi merkitsi alistettujen ryhmien vastakulttuuria. Sen kautta he kertoivat, mitä he eivät kapitalistiselta tyrkytyskulttuurilta halua.
Virallisen journalistisen totuuden vastapoolina karnevalismi on hurmioitunutta yhteisöllisyyttä, muutoksen hilpeää vahvistamista ja utooppista pukuharjoitusta. Se paljastaa, että keisarilla ei todellakaan ole vaatteita, vaan rahan ahnas ideologia estää ihmisten välisen aidon yhteistyön.
Filosofi Leszek Kołakowski (1927–2009) muistuttaa, että toisilleen vastakkaiset voimat tuovat yhteiskunnalliseen elämään erilaisia arvoja. Epäjohdonmukaisuus yrittää lakkaamatta asettaa meidät eri tilanteissa kahden oven eteen, joista kummastakin pääsee sisään, muttei ulos. Mentyämme sisään meidän täytyy viimeiseen laukauksen kajahdukseen taistella elämästä ja kuolemasta sen kanssa, joka on tullut sisään toisesta ovesta. Silloin yritämme luovia, tehdä sotaliikkeitä, käyttää erilaisia temppuja ja otteita, epäilyttäviä manipulaatioita ja viekkautta, kiertoteitä, puolitotuuksia, vihjailuja, varovaisuutta. Tämä kaikki sen vuoksi, ettemme antaisi sysätä itseämme lopulta johonkin aukoista, joista aukeaa kulkutie vain yhteen suuntaan.
Tämä tehtävä lankeaa myös journalismille.
Tässä juttusarjassa tarkastellaan filosofien, yhteiskuntatieteilijöiden ja kirjailijoiden näkemyksiä journalismista ja tiedonvälityksestä.
uutiskirje 
