Espanjalaisfilmin Kärsimys ja kunnia (2019) päähenkilö on keski-ikäinen homoseksuelli, elokuvaohjaaja ja monien vaivojen koettelema – listalta löytyy niin selkäsärkyä, migreeniä kuin masennustakin.
Nyt joukkoon luikertelee salakavala viettelijä. Heroiinikoukkuun jäämisen tiimoilta miehemme on kirjoittanut tunnustuksellisen pienoisnäytelmän ”Addiktio”. Oman kokemusmaailmansa pohjalta vanha tuttu täsmentää: kysymys on orjuudesta.
Pääosan Antonio Banderasin ja ohjaaja Pedro Almodóvarin yhteistyö alkoi 1980-luvun alussa ja katkesi sitten pariksi vuosikymmeneksi, mutta elpyi jälleen hienolla kauhutrillerillä Iho jossa elän (2011); itse arvostan sitä Almodóvar-filmeistä eniten.
Sen sijaan äskettäin nähtynä sellaisen aikansa art house -hitin kuin Sido minut, ota minut (1989) kohdalla peukku kääntyy reilusti kohti kellaria.
Kärsimys ja kunnia on selkeästi osittain omaelämäkerrallinen tilitys. Päähenkilö kelailee elämänsä tärkeitä vaiheita aina lapsuudesta nykyhetkeen. Etualalle nousevat läheinen suhde äitiin, katkenneiden välien elvyttäminen vanhan näyttelijäystävän kanssa sekä nuoruuden rakastetun tapaaminen. Vierellä tukee uskollinen naispuolinen agentti.
Tilitykset etenevät taidokkaasti rytmitettyjen kohtausten virtana. Ajalliset siirtymät vuosikymmenten välillä hoituvat ihmeen luontevasti. Nykyhetken piina ja muistin mahti välittyvät päähenkilön kokemusten kautta voimallisina.
Almodóvar on luonut täyteläisesti poimuilevan labyrintin, jonka kruununa loistaa Banderasin erinomainen roolisuoritus – siitä huokuu poikkeuksellisen voimakas ja intiimi läsnäolo, mitä tulee ihmiskehon ja -mielen mysteereihin.
Kokonaisuuden vankkoja pilareita ovat myös José Luis Alcainen täyteläisissä väreissä hehkuva kuvaus sekä Alberto Iglesiasin musiikki, joka lujittaa draaman syvältä kumpuavaa elegisyyttä.
Kärsimys ja kunnia (Dolor y gloria, Espanja 2019). Ohjaus ja käsikirjoitus Pedro Almodóvar. Pääosissa Antonio Banderas, Penelope Cruz. Ensi-ilta on 30.8.
uutiskirje 
