Uutiset ilmastokriisistä vilisevät lukuja hiilidioksidista, metaanista, sulavien jäätiköiden pinta-aloista sekä valtamerten lämpötiloista. Mutta ilmastokriisissä on kyse myös ihmisistä ja heidän elinoloistaan. Silloin puhutaan ilmasto-oikeudenmukaisuudesta, mikä tuo eettisen ja moraalisen ulottuvuuden ilmastokeskusteluun.
Ilmastonmuutoksesta kärsivät kaikkein eniten ne, jotka ovat heikoimmassa ja haavoittuvimmassa asemassa. He ovat yleensä kaikkein vähiten olleet ilmastonmuutosta aiheuttamassa. Tämä pätee niin valtioiden välillä kuin kunkin valtion sisällä yhteisöjen ja yksilöiden välillä.
Ilmastokriisin epäoikeudenmukaisuudesta globaalitasolla on puhuttu jo pitkään. Rikkaat teollisuusmaat ovat historiallisesti tuottaneet 80 prosenttia kasvihuonekaasujen päästöistä. Ne ovat nousseet vaurauteensa fossiilisilla polttoaineilla.
Keskeinen käsite ilmasto-oikeudenmukaisuudessa on reilu siirtymä.
Oikeudenmukaisuus ei kuitenkaan toteudu siten, että kehitysmaat tekevät saman polttamalla holtittomasti öljyä, hiiltä ja kaasua. Sitä ei maapallo kestä.
YK:n arvion mukaan lämpötilan nousu kahdella asteella aiheuttaisi aliravitsemuksen uhan yli puolelle afrikkalaisista. Maapallon keskilämpötila on jo noussut noin asteella esiteolliseen aikaan verrattuna.
Ilmastonmuutos vaikuttaa maataloustuotantoon. Se aiheuttaa toisaalla kuivuutta ja toisaalla tulvia. Se levittää tartuntatauteja uusille alueille. Se lisää kilpailua maasta, vedestä ja muista resursseista, mikä lietsoo konflikteja. Satojen miljoonien ihmisten ennustetaan lähivuosikymmeninä joutuvan pakolaisiksi ilmastokriisin vuoksi.
Tropiikissa pienikin lämpeneminen aiheuttaa suuria ongelmia, mutta toisaalta nopeimmin ja eniten lämpötila nousee lähellä napa-alueita.
Kaikkein huonoimmin ilmastokriisissä on käymässä pienille, alaville saarivaltioille, jotka uhkaavat jäädä kokonaan merenpinnan alle.
Historiallinen vastuu
Teollisuusmaat ovat periaatteessa tunnustaneet historiallisen vastuunsa. Vuoden 1997 Kioton sopimuksessa velvoitteet asetettiin vain teollisuusmaille.
Tästä nousi ajan myötä oma oikeudenmukaisuusongelmansa. Kiina oli luokiteltu kehitysmaaksi, joten sillä ei ollut velvoitteita.
Vastuunjaosta teollisuus- ja kehitysmaiden välillä kiistellään joka vuosi YK:n ilmastokokouksissa. Paitsi päästöjen leikkaamisesta, kyse on siitä, miten teollisuusmaat tukevat kehitysmaita väistämättömässä sopeutumisessa ilmastonmuutokseen.
Vaikka miten väitettäisiin, että on populistista verrata asevarusteluun käytettyjä rahoja mihinkään muuhun, ovat ilmastosopeutukseen luvatut rahat suorastaan naurettavan vähäisiä varustelubudjetteihin verrattuna. Kuitenkin niillä olisi suuri merkitys globaalille turvallisuudelle.
Ja kyse on tosiaankin vasta luvatuista rahoista. Todella annetut tuet ovat vielä paljon pienempiä.
Vastuunsa on valtioiden lisäksi monikansallisilla yhtiöillä.
Yksilöiden eriarvoisuus
Valtioiden välinen oikeudenmukaisuus on vain yksi ulottuvuus. Ilmastokriisi kohtelee eri tavalla eri ihmisiä riippuen varallisuudesta, iästä, sukupuolesta, etnisyydestä ja poliittisista vaikutusmahdollisuuksista.
Vauraimmilla on aina parhaat mahdollisuudet suojautua ilmastokriisin seurauksilta.
Erityisen keskeinen on sukupolvien välinen oikeudenmukaisuus, johon Greta Thunberg on kiinnittänyt ansiokkaasti huomiota.
Myös Euroopassa ilmanlaadun huonontuminen, helleaaltojen kaltaiset äärimmäiset sääilmiöt, luonnon heikkenevä monimuotoisuus tai tulvat eivät iske kaikkiin samalla tavalla.
Vauraimmilla alueilla ja yksilöillä on aina parhaat mahdollisuudet suojautua ilmastokriisin seurauksilta. Vauraimmilla on aina eniten valintamahdollisuuksia. Köyhimmillä on pienimmät mahdollisuudet muuttaa kulutustottumuksiaan.
Heikoimmassa asemassa olevilla on myös vähäisimmät mahdollisuudet protestoida.
Klassinen esimerkki epäoikeudenmukaisuudesta äkillisen ympäristökriisin sattuessa rikkaassa teollisuusmaassa on hurrikaani Katrina vuonna 2005.
New Orleansin köyhät alueet oli heikoimmin tulvasuojattu. Kriisistä kärsivät eniten mustat ja vähävaraiset ihmiset. Heidät evakuoitiin hitaimmin, ja heitä syrjittiin jopa jälleenrakennuksessa. Kaupungin etninen koostumus muuttui pysyvästi.
Reilu siirtymä
Koska ilmastonmuutokseen vastaaminen edellyttää suuria muutoksia yhteiskunnissa, on ratkaisevaa siirtymän oikeudenmukaisuus. Kaikki joutuvat tekemään jotakin, mutta ei ole reilua sälyttää valtaosaa velvollisuuksista ja kustannuksista vähäosaisimmille. Kun hoidetaan ilmastokriisiä, on samalla pidettävä huoli ihmisoikeuksista ja lisättävä tasa-arvoa.
Ei voi toimia niin kuin pankkikriisissä, jossa omistajat pelastettiin, mutta tavalliset ihmiset kärsivät. Kun ilmastokriisin takia on pakko siirtyä uusiutuviin energialähteisiin, ei pääpaino voi olla fossiilienergiayhtiöiden eduissa, vaan niiden työntekijöiden eduissa.
Huonosti hoidettuna siirtymä tarkoittaisi sitä, että ilmastokriisin ratkaiseminen antaisi vain uuden rahastusmahdollisuuden yhtiöille.
Yhden esimerkin oikeudenmukaisuusongelmasta nostivat esiin Ranskan keltaliivien mielenosoitukset toissa syksynä. Dieselveron korotuksen – joka toki tehtiin ympäristösyiden lisäksi myös budjettisyistä – koettiin kohtelevan epäreilusti vähävaraisia suurten kaupunkien ulkopuolisessa Ranskassa, jossa auton käyttö on välttämätöntä ja monet ajavat vanhoilla dieselautoilla.
Ympäristönsuojelun vastustajien peruspalettiin kuuluu asettaa työpaikat ja suojelu vastakkain. Tällä on vahva demagoginen voima, kuten Donald Trump 2016 näytti ratsastaessaan kaivostyöläisten selässä presidentiksi.
Kansainvälinen ammattiyhdistysliike on määritellyt reilun siirtymän sellaiseksi, joka ei kasvata työttömyyttä, köyhyyttä, epätasa-arvoa ja yhteisöjen pirstoutumista.
Olennaista on myös se, että ihmisillä on mahdollisuus vaikuttaa päätöksentekoon.