Emilia Hoving, I-Han Fu ja James Kahane ovat nuoria lahjakkaita muusikoita, jotka ovat valinneet instrumenteista kaikkein vaativimman, sinfoniaorkesterin. He opiskelevat orkesterinjohtamista Taideyliopiston Sibelius-Akatemian kapellimestariluokalla, joka on alallaan yksi maailman halutuimmista.
Paras, ja samalla raadollinen tapa harjoitella orkesterin johtamista, on elävän orkesterin johtaminen. Sitä Sibelius-Akatemiassa tehdään paljon. Paljon enemmän kuin alan oppilaitoksissa maailmalla.
Orkesterin edessä -elokuvassa opiskelijoita päästään seuraamaan näissä opetustilanteissa läheltä.
Kapellimestari tekee orkesterin edessä töitä koko kropallaan.
Kapellimestari Atso Almila toimi dokumentin kuvausaikana kapellimestari- ja orkesterikoulutuksen professorina Sibelius-Akatemiassa. Hänen mielestään elokuva antaa pääosin todenmukaisen kuvan kapellimestariluokan arjesta.
– Elokuvaan oli poimiintunut kaikilta kolmelta opettajalta (Almilan lisäksi kapellimestarit Hannu Lintu ja Susanna Mälkki) kohtia, joissa me keskeytetään musiikki ja johtaminen. 90 prosenttia menee todellisuudessa niin, että kuunnellaan ja tarkkaillaan, ja sitten käydään jälkikäteen videon kanssa läpi, Almila kertoo.
Musiikki tapahtuu kahden iskun välissä
Orkesterin johtaminen on yhdistelmä mystiikkaa ja täsmällisyyttä. Missään tapauksessa se ei ole vain tahdin lyömistä. Kuten Hannu Lintu sen dokumentissa muotoilee: Musiikki tapahtuu kahden iskun välissä.
On olennaista mitä ja miten kapellimestari ilmaisee tahtoaan lyöntien välissä. Töitä tehdään koko kropalla. Monikymmenpäisen orkesterin johtaminen vaatii tarkkaa teknistä osaamista yhdistettynä näkemykseen ja ilmaisun selkeyteen.
Kapellimestarin on oltava itsevarma silloinkin kun on epävarma.
Anna-Karin Grönroosin ohjaaman kiehtovan dokumentin ydin on taiteellinen johtajuus ja siihen kasvaminen.
– Jokaisen on löydettävä siihen oma tiensä. Kapellimestariopiskelijat joutuvat kasvamaan johtajiksi monien silmien alla. He ovat myös esimerkki nykyisestä huomiotaloudesta. Oman julkisuuskuvan rakentaminen on osa heidän työtänsä, pohtii Grönroos.
Ohjaajalla itsellään ei ollut aiempaa kosketuspintaa klassiseen musiikkiin.
– Alussa menin muistivihon kanssa opetustilanteisiin ja tutustumaan ihmisiin. I-Han Fun tarinaa seurasimme siitä asti kun hän saapui matkalaukkuineen Taiwanista Suomeen.
Kolmen opiskelijan kasvua seurataan dokumentissa kolmen vuoden ajan.
– Maallikon silmilläni en edelleenkään osaa erotella teknistä suoritusta ja sen kehitystä, mutta näen varmuuden kehittymisen siinä, miten he ovat orkesterin edessä ja ottavat kontaktin soittajiin.
Kuinka kasvatetaan taiteilijoita?
Elokuva näyttää kiinnostavalla tavalla opettajien roolin. Atso Almila puhuu opettamisesta opastamistehtävänä.
– Se minkä näkee hyväksi, siihen pyrkii kannustamaan, ja huomauttamaan sellaisista asioista, jotka eivät toimi suuren ihmisjoukon kanssa.
– Jokainen opiskelija on hyvin erilainen. Paljon on kyse siitä että osaa valita opiskelijoille tehtäviä, jotka vievät heitä eteenpäin. Professorin työn iso osa on suunnitella monta vuotta eteenpäin paitsi koko koneiston, myös jokaisen opiskelijan kohdalla mikä projekti olisi hyvä kullekin.
Opettaja ei voi olla mustasukkainen tietojensa ja taitojensa suhteen.
– Ennen oli vitsejä instrumenttiopettajista, jotka eivät halunneet opettaa oppilailleen parhaita sormituksia, jottei tulisi kilpailua. Mutta itse haluan jakaa kaiken osaamisen opiskelijoille. Paras kiitos opettajalle on oppilas, joka menee hänestä ohi.
Opettaessa oppii Atso Almilan mukaan aina myös itse.
– Parhaimmillaan opettaminen on oivaltamista ja keksimistä.
Almilan puheissa nousee usein esiin Jorma Panula, jota voi pitää nykyisen kapellimestarikoulutuksemme isänä ja joka positiivisessa mielessä kummittelee tämänkin elokuvan taustalla.
Orkesterin edessä. Ensi-ilta elokuvateattereissa 7. helmikuuta.
uutiskirje 