Suomalaisen työmarkkinapolitiikan peruskivenä on pidetty tammikuun kihlausta vuonna 1940, jossa Suomen Työnantajain Keskusliitto STK ja Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliitto SAK tunnustivat toisensa.
Helsingin yliopisto on toteuttanut laajan tutkimusprojektin ”Pitkät kihlajaiset: Yritykset ja kolmikantakorporatismi Suomessa 1940-2020.” Sen ja siihen liittyvän laajan aineiston pohjalta yrityshistorian professori Niklas Jensen-Eriksen ja tohtorit Elina Kuorelahti, Aaro Sahari, Henrik Tala ja Maiju Wuokko ovat julkaisseet kirjan Loputtomat kihlajaiset, jossa kulunutta 80 vuotta käsitellään työnantajien tavoitteiden ja toimien pohjalta.
Tammikuun kihlauksen taustalla oli talvisodan tuoma kansallinen hätätila ja pyrkimys kansalliseen yhtenäisyyteen.
”EK on muutellut organisaatiotaan ja sääntöjään siten, että ’synnin teko’ eli paluu keskitettyihin olisi mahdollisimman vaikeaa.”
Sodan jälkeen työnantajia ravisutti uusi yhteiskunnallinen voima, kommunistit. Työnantajat pelkäsivät tosissaan kommunismia ja jopa neuvostomiehitystä.
Työnantajat suostuivat varsin usein ammattiliittojen vaatimuksiin, koska pelättiin kommunistien saavan entistä enemmän kannatusta. Kommunismin pelko työnantajien keskuudessa oli totta aina 1980-luvulle saakka.
Tupot syntyivät
Suomalaiset työmarkkinat muuttuivat 1960-luvulla. SAK eheytyi ja sen jäsenmäärä kasvoi räjähdysmäisesti. Syntyi ensimmäinen tulopoliittinen kokonaisratkaisu Liinamaa I.
Työnantajien käsitys oli, että keskitetyillä ratkaisuilla päästään halvemmalla kuin liittokierroksilla. Tupojen avulla onnistuttiin edistämään palkansaajien reaaliansioita ja saamaan aikaan merkittäviä sosiaalipoliittisia uudistuksia.
Tupojen kulta-aika oli 1970-luvulla, mutta jo tuolloin eräät työnantajapiirit alkoivat miettiä niistä irtautumista.
1980-luvulle tultaessa jopa STK:n toimitusjohtaja Pentti Somerto uskoi suurten tupojen ajan olevan ohi. Jäsenet alkoivat vaatia työnantajaliitoiltaan hyökkäyksiä puolustustaistelun sijaan. Suuren laman kynnyksellä ja Esko Ahon hallituksen avustuksella linja muuttuikin.
Lipposen hallituksen synty merkitsi selkeästi tulopolitiikan jatkoa. Niinpä 1995 syntyi kattavin tupo Liinamaa ykkösen jälkeen.
Tupoa ei saa sanoa tupoksi
Työnantajapuolella palvelutyönantajat PT oli pääsääntöisesti ollut tupojen kannalla. Tämä napina kuitenkin loppui TT:n ja PT:n yhdistyessä Elinkeinoelämän keskusliitoksi EK:ksi.
Vuoden 2004 lopulla allekirjoitettiin taas uusi tupo, josta tuli erittäin kattava. Metsäteollisuus jättäytyi kuitenkin neuvottelujen ulkopuolelle ja uhkasi jopa erota EK:sta.
Metsäteollisuus pelasi muutenkin kovaa peliä. Sen työmarkkinajohtaja Arto Tähtinen sanoi Paperiliittoa riidankylvämisorganisaatioksi. Tämä ei voinut johtaa muuhun kuin yhteenottoon, joka huipentui työnantajan kuuden viikon työsulkuun.
Antti Herlinin puheenjohtajakaudella EK:n hallitus päätti toukokuussa 2008, että EK ei neuvottele enää keskitetyistä työehdoista, vaan sopimukset tehtäisiin liitto- ja yritystasolla. Kolmikanta kuitenkin jatkuisi edelleen lainsäädäntö- ja muussa vastaavassa toiminnassa.
Nimellisesti tämä piti, mutta vuonna 2011 EK teki raamisopimuksen, vuonna 2013 työllisyys- ja kasvusopimuksen ja marraskuussa 2015 kilpailukykysopimuksen. Tupoiksi niitä ei saanut sanoa, vaikka tupojahan ne olivat.
Haukat ovat voitolla
Työnantajajohtajia on pitkään luokiteltu haukoiksi ja kyyhkyiksi sen mukaan miten he suhtautuvat keskitettyihin ratkaisuihin. Haukat löytyvät teollisuudesta ja kyyhkyt palvelusektorilta.
Niinpä Sipilän hallituksen aikana haukoiksi luettiin Koneen Herlinin lisäksi mm. Metsä Groupin Kari Jordan, Elisan Veli-Matti Mattila, Nordean Björn Wahlroos, Sammon Kari Stadigh ja UPM:n Jussi Pesonen. Vastapuolella olivat sopimusta toivovat kyyhkyt.
Marraskuussa 2016 EK ilmoitti muuttaneensa sääntöjään niin, että toukokuusta 2016 eteenpäin se ei enää voi solmia palkansaajien kanssa keskitettyjä ratkaisuja. Kiky solmittiin siitä huolimatta kesäkuussa 2016. Metsäteollisuus sai tästä tarpeekseen ja ilmoitti eroavansa EK:sta vuoden 2017 alusta.
Työnantajien linjaa 2000-luvulla Loputtomien kihlajaisten kirjoittajat kuvaavat seuraavasti:
”Uudella vuosituhannella EK kävi edelleen luottamuksellisia neuvotteluja ay-liikkeen kanssa, mutta itseensä Eteläranta ei enää luottanut. EK on muutellut organisaatiotaan ja sääntöjään siten, että ’synnin teko’ eli paluu keskitettyihin olisi mahdollisimman vaikeaa. Mutta aina voi hairahtaa, kuten 2010-luvulla toistuvasti nähtiin.”
Mitään varsinaista uutta kirja ei työmarkkinahistoriaan perehtyneelle tuo, mutta ansiokkaasti se antaa hyvän katsauksen työnantajien tavoitteista ja pyrkimyksistä sekä niiden toteuttamisesta lähivuosikymmeninä. Se pohjautuu hyvin laajaan aineistoon, mutta moni mielenkiintoinen asia ei aina ole kirjoissa ja kansissa. Äskettäin edesmennyt STK toimitusjohtaja Tapani Kahri esimerkiksi kertoi allekirjoittaneelle, että STK:n hallituksen keskusteluja ei ainakaan hänen aikanaan kirjattu ollenkaan.
Maiju Wuokko, Niklas Jensen-Eriksen, Henrik Tala, Elina Kuorelahti ja Aaro Sahari: Loputtomat kihlajaiset. Yritykset ja kolmikantakorporatismi Suomessa 1940–2020. Siltala 2020. 448 sivua.
lehti 