Yhteiskunnan toimintakyvyn kannalta keskeisiin instituutioihin, kuten terveydenhuoltoon ja tutkimukseen viime vuosina kohdistuneet leikkaukset kostautuvat koronakriisin keskellä. Pelkkä akuutti kriisistä selviäminen ei ole riittävää. Kriisistä tulee myös oppia, sillä siten kyetään varautumaan esimerkiksi vallitsevan ympäristökriisin seurauksiin.
Näin kertoo kansallista resilienssipolitiikkaa tarkastellut politiikan tutkija Ari-Elmeri Hyvönen.
Resilienssin käsitteestä on tullut keskeinen osa poliittista sanastoa viime vuosina. Käsitteellä tarkoitetaan yhteiskuntien kykyä hylkiä kriisitilanteita, säilyttää toimintakykynsä niiden keskellä ja oppia niistä. Käsitteen kautta on alettu hahmottamaan yhteiskuntia uhkaavia tekijöitä laajemmin tavoin.
– Kylmän sodan aikaisista suurvaltakonflikteista on siirrytty esimerkiksi terrorismin uhkaan, pandemioihin ja ympäristö- ja talouskriiseihin. Nämä vaativat yhteiskunnilta erilaisia toimia kuin pelkkä välitön sodan uhka, kertoo Hyvönen.
Kokonaisresilienssiä heikennetty
Koronakriisi on ensimmäinen laaja suomalaisen yhteiskunnan resilienssiä uhkaava tekijä. Kriisin keskellä on olennaisinta, että hyvinvoinnin kannalta tärkeimmät instituutiot ja poliittinen päätöksenteko pystyvät jatkamaan toimintaansa johdonmukaisesti.
Yksin tämä ei kuitenkaan riitä.
– On myös opittava kriittisesti tarkastelemaan yhteiskuntajärjestelmäämme ja tapojamme tehdä asioita. Tämä on välttämätöntä, jotta tulevat kriisit eivät iske samalla tavalla päälle ja luottamus yhteiskunnan instituutioihin vähintään säilyy ennallaan, Hyvönen toteaa.
Kalevi Sorsa -säätiön blogikirjoituksessa Hyvönen ja Tapio Juntunen painottavat, ettei Suomen harjoittamaan resilienssipolitiikkaan voida olla täysin tyytyväisiä. Samaan aikaan kun resilienssi on tullut vahvemmin osaksi poliittista päätöksentekoa, on käytännössä harjoitettu suomalaisen yhteiskunnan kokonaisresilienssiä heikentävää politiikkaa.
– Osin tämä selittyy pitkään valtiontalouden hoitoa leimanneella tehostamis- ja leikkaushalukkuudella, mikä on näkynyt myös henkistä kriisinkestävyyttä normaalioloissa kasvattavien sivistyksen peruspalveluiden toimintaedellytyksien niukentumisena, Hyvönen ja Juntunen kirjoittavat.
Käytännössä tämä näkyy ennen kaikkea terveydenhuoltojärjestelmän kestävyysongelmina ja tutkimusrahoituksen heikentymisenä.
– Esimerkiksi THL:n vuonna 2016 käytyjen yt-neuvottelujen myötä syntyneet irtisanomiset ja käytössä olevan rahoituksen supistaminen ovat nakertaneet suomalaisen yhteiskunnan kokonaisresilienssiä, Hyvönen selittää.
Paluuta normaaliin ei ole
Paluuta normaaliin ei sellaisenaan ole. Eikä näin voida olettaa kriisipolitiikkaa tehdessä.
– Koronakriisiin reagoitaessa onkin oleellista luopua oletuksesta, jonka mukaan onnistunut kriisinsietokyky ilmenee mahdollisimman nopeana paluuna kriisiä edeltäneeseen normaalitilaan, Hyvönen ja Juntunen toteavat.
Tärkeintä suomalaisen yhteiskunnan kokonaisresilienssin säilyttämisen kannalta onkin oppia vallitsevasta kriisistä.
– Covid-19-pandemia on ymmärrettävä kriisinä, jonka aikana kertyneiden kokemusten kautta on mahdollista toteuttaa yhteiskunnan pitkän aikavälin kriisinsietokykyä vahvistavia uudistuksia, Hyvönen ja Juntunen jatkavat.
Pandemian keskellä ja sen jälkeen on tehtävä rajulla kädellä elvytyksiä. Siksi koronakriisi myös avaa mahdollisuuden toisenlaiseen politiikkaan.
– Toivon, että kriisin kautta ymmärrämme, että jokaisella säästetyllä eurolla, joka kohdistuu yhteiskunnan toimintakyvyn kannalta kriittisiin järjestelmiin, on oma hintansa. Myös kansalaisten vaikutuskanavia tulisi vahvistaa ja ymmärtää että eriarvoisuuden kasvu vähentää kansalaisten luottamusta yhteiskuntaan, toteaa Hyvönen.
Kolikolla on kuitenkin myös toinen puoli.
– Pidän huolestuttavana tässä tilanteessa äänenpainoja, joissa talous yritetään saada keinoilla millä hyvänsä kasvamaan. Elvytettävä on joka tapauksessa – ja tällöin investoinnit tulisi suunnata johdonmukaisesti suhteessa vallitsevaan ympäristökriisiin, Hyvönen sanoo.
lehti 