Mistä Bolivian ja Chilen vaalituloksissa on kyse? KU kysyi, maailmanpolitiikan professori Teivo Teivainen vastasi

Latinalaisesta Amerikasta ei kuulu kummia, mutta mielenkiintoisia vaalituloksia kylläkin. Viime aikoina niin Chilessä kuin Boliviassa on käyty vaalit, joiden merkitystä KU:lle arvioi Helsingin yliopiston maailmanpolitiikan professori Teivo Teivainen, joka tuntee maanosan erittäin hyvin. Teivainen on siis mitä parhain matkaopas, tervetuloa kyytiin!

Chilessä järjestetyssä kansanäänestyksessä kansa päätti selkein luvuin, että on aika hylätä Augusto Pinochetin sotilashallinnon luoma perustuslaki. Boliviassa puolestaan presidentinvaaleissa vuosina 2006–2019 vallassa olleen Evo Moralesin MAS-puolueen Luis Arce nousee presidentiksi. Arce sai heti ensimmäisellä kierroksella yli 50 prosenttia äänistä.

Chilen kansanäänestyksen taustalla on vuosi sitten alkanut liikehdintä, joka paisui isoiksi mielenosoituksiksi ja levottomuuksiksi. Latinalaisen Amerikan mittapuulla vauraassa mutta hyvin eriarvoisessa maassa lopullisen kipinän mielenosoituksiin antoi aikomus nostaa metrolippujen hintoja.

– Tämä tuli yhdeksi vaatimukseksi, jollain tapaa minimivaatimukseksi. Nyt perustuslaki pitäisi saada muutettua, Teivainen kuvaa.

Nyt voimassa oleva perustuslaki säädettiin Chilessä keskellä sotilasdiktatuuria vuonna 1980. Sitä on jonkin verran muutettu jo aiemmin, kun räikeimpiä demokratiarajoitteita on muokattu, Teivainen kuvaa. Mutta isot linjat ovat pysyneet, ja sen taustalla ovat sotilashallinnon toimet.

– Sotilashallituksen väki toi hyvin selkeästi esiin, että nyt luodaan sellainen perustuslaki, joka oli tarkoitettu perustuslaiksi myös sotilashallinnon jälkeiselle ajalle. Perustuslaki suojelee sitä uudistustyötä, jota sotilashallitus oli tehnyt.

Yksi osa tätä uudistustyötä oli Pinochetin hallinnon laaja yksityistämisohjelma ja hyvin uusliberalistinen talouspolitiikka ylipäänsä. Tämä toi nyt käytyyn perustuslakikeskusteluun oman talouspoliittisen puolensa.

– Tämä nyt kumottava perustuslaki lukitsi kiinni talouspolitiikkaa tavalla, joka teki monien sijoittajatahojen ja luottokelpoisuutta mittaavien tahojen vinkkelistä vaaralliset muutokset hyvin hankaliksi tai mahdottomiksi. Nimenomaan vanhan perustuslain säilyttämisen puolustajat ovat korostaneet, että tämän perustuslain takaama vakaus saatetaan murentaa, Teivainen sanoo.

Muutoksen merkitys

Nyt Chilessä tapahtuvan muutoksen merkityksestä voi kiistellä, Teivainen sanoo.

– Yhtäältä jotkut pitävät sitä lähinnä symbolisena kamppailuna menneisyyden jäänteistä. Toisaalta sen voi nähdä tärkeänä siksi, että vallitseva perustuslaki estää monia sellaisia uudistuksia, joita mielenosoittajat ja moni muukin on vaatinut.

Tavallaan Chilessä ollaan luomassa uudestaan maata, kun perustuslaki pistetään kokonaan uusiksi. Mutta siinä missä Boliviassa – ja tästä Teivainen puhuu kohta enemmän – vanha valta todella siirrettiin syrjään joulukuussa 2005, Chilessä ei tällaista ole tapahtumassa.

– Chilessä perustuslain muutoksessa kyse ei ole yhtä suuresta yhteiskunnallisesta muutoksesta kuin viime vuosikymmeninä vaikkapa Boliviassa tai Venezuelassa. Tässä on enemmän sellaista, että on jäänyt tekemättä perustuslain uudistus.

– Luontevinta se olisi ollut tehdä 1980- ja 1990-luvun vaihteessa, kun tapahtui siirtymä sotilashallituksesta siviilihallintoon tai diktatuurista demokratiaan, kumpaa termiä haluaakin käyttää.

Kun aikaa on kulunut, on myös oikeistolle tullut helpommaksi päästää vanhasta perustuslaista irti. Muutoshalukkuutta on avittanut myös se, että vuonna 2006 kuolleen kenraali Augusto Pinochetin henkilökohtainen maine on saanut kolauksia kannattajien silmissä.

– Chilessä on ollut aika vahva ajattelu, että Chilen sotajoukkoja ei ole koskaan voitettu. On sitten taisteltu Boliviaa, Perua tai kommunisteja vastaan, aina on voitettu. Pinochet oli voittoisan aseväen johtaja, joka oli vielä vienyt maan talouskasvun tielle.

– Siihen liittyi aika vahva sankaritarina, jonka mukaan henkilökohtaisesti Pinochet oli korruptoitumaton. Ihmisoikeussyytösten rinnalle alkoi kuitenkin hiukan ennen hänen kuolemaansa tulla myös todisteita hänen laittomasta rikastumisestaan. Tämä alkoi myös oikeiston piirissä hiukan nakertaa uskottavuutta siltä tarinalta, jonka mukaan Pinochetin perintöä on suojeltava aina ja tinkimättä.

Muutoshalukkuus

Perustuslain uskottavuuden suurin ongelma on, että vuonna 1980 elettiin sotilasdiktatuurissa, jossa suuri osa kansasta jäi poliittisen prosessin ulkopuolelle.

– Kyse on sentyyppisestä ongelmasta, jota edes monet oikeistolaiset eivät pyri enää kieltämään.

Muutoshalukkuutta kuvaa korkean äänestysprosentin lisäksi hyvin se, että moni oikeistolainenkin äänesti perustuslain muuttamisen puolesta.

Joka tapauksessa perustuslain muutosprosessi on vasta alkanut ja lopputuloksesta ei vielä voi sanoa mitään. Seuraavaksi edessä on vaalit, joissa valitaan edustajat uutta perustuslakia kirjoittavaan elimeen. Sen jälkeen edessä on vielä uusi kansanäänestys, jossa uuden perustuslain hyväksymisestä päätetään.

– Tavallaan tällainen menettely on ehkä ymmärrettävää, kun aiemman perustuslain muodollisena ongelmana oli sen syntyhistorian epädemokraattisuus. Nyt vedetään hyvin toisella linjalla, Teivainen sanoo.

Eikä kyse ole sinänsä mistään sattumasta.

–  Menettelytapakysymyksiin kiinnitetään Chilessä enemmän huomiota kuin monessa muussa paikassa.

Ja Chilessä on Teivaisen mukaan ollut hyvin vahva – 1900-luvun alkupuolelta periytyvä – perustuslaillisuuden ja demokratian perinne muihin Latinalaisen Amerikan maihin verrattuna.

– Se osaltaan selittää, että Chilen vuoden 1973 sotilasvallankaappaus näyttäytyi niin suurena järkytyksenä. Chileä oli pidetty maana, jossa tällaista ei tapahdu,

Nyt tuon hallinnon näkyvin jäänne ollaan siirtämässä syrjään. Hieman paradoksaalisesti sotilasdiktatuurin luomaa perustuslakia kutsuttiin taloustieteilijä Friedrich von Hayekin teosta mukaillen toisinaan vapauden perustuslaiksi.

Härski Evo

Naapurimaa Boliviassa perustuslaki näytteli niin ikään suurta roolia, kun maa syöksyi mullistuksiin viime vuonna. Taustalla oli presidentti Evo Moralesin asettuminen ehdolle vuoden 2019 presidentinvaaleissa, vaikka se ei ollut perustuslain mukaan mahdollista.

– Morales toimi perustuslain näkökulmasta yksiselitteisesti erittäin härskisti. Siinä oli mallina oikeastaan Nicaraguan Daniel Ortega. Esimerkiksi [Venezuelan aiempi presidentti] Hugo Chávez ei koskaan toiminut yhtä härskisti uudelleenvalinta-asioissa kuin Evo Morales toimi, Teivainen huomauttaa.

”Evo Morales toimi perustuslain näkökulmasta yksiselitteisesti erittäin härskisti”

Hyvin tiivistetysti Nicaraguassa perustuslailliset esteet Ortegan ehdokkuuden tieltä raivattiin kaivamalla esiin Amerikkojen ihmisoikeussopimus. Siinä määritellään, että kaikki kansalaiset ovat tasa-arvoisia. Ja kun kerran moniin muihinkin poliittisiin edustustehtäviin saa asettua uudelleen ehdolle, oikeuslaitos tulkitsi asiaa niin, että kyllä tasa-arvon nimissä presidenttikin saa.

Sinänsä Moralesin viehtyminen valtaan ei ole ihme, niin on tapahtunut monelle muullekin. Vuonna 2005 Morales voitti presidentinvaalit ensimmäisen kerran. Hän astui virkaan vuoden 2006 tammikuussa.

– Autenttinen kansanliike nousi valtaan, ja Evo oli heidän instrumenttinsa, kuten sanottiin. Kun ollaan hallitusvallassa, siinähän usein käy, että tulee kaikenlaisia mieltymyksiä hallitusvaltaan itseensä. Ja siihen tulee mukaan jengiä, joka ei ollut osa tätä kansanliikettä.

– Osa ihmisistä alkoi pönkittää valtaansa, ja alkoi syntyä ryhmittymiä, joiden kannalta oli olennaista nimenomaan Moralesin säilyminen johtohahmona. Siinä voi kuvitella monenlaisia psykologisia ja materiaalisia prosesseja, miten hallitsija päätyy johtopäätökseen, että nimenomaan minun johtajuuteni on tässä olennaista.

Teivainen nostaa esiin, että vuoden 2010 jälkeen Moralesin hallinto alkoi ajautua riitoihin monien sitä aiemmin tukeneiden liikkeiden kanssa. Näihin kuului ihmisoikeusjärjestöjä, ammattiyhdistysliikettä ja vasemmistoa. Tanssiin tarvitaan kaksi, ja Moralesin hallinto vastasi kutsuun omalla tavallaan.

– Evo Moralesilla ja hänen lähipiirillään alkoi olla aiempaa kriittisempi suhtautuminen näihin liikkeisiin, Teivainen sanoo.

Muutosta kuvaa hyvin Teivaisen kertoma anekdootti tapaamisestaan Bolivian silloisen varapresidentin Álvaro García Lineran kanssa. Ennen tapaamista Boliviassa oli ollut kaksi mielenosoitusmarssia. Suuremmassa hallitusta oli kritisoitu ja paljon pienemmässä hallitusta oli tuettu.

– Kysyin varapresidentiltä, että mitä mieltä olet tästä marssista. Hän sanoi, tarkoitatko tätä kansan järjestämää marssia eli heidän järjestämää vai tarkoitatko suurlähetystön järjestämää marssia.

– Suurlähetystö on tietysti viittaus Yhdysvaltain suurlähetystöön. Oppositiokriitikot alettiin leimata ulkoisten sekaantujien, imperialistien ja kolonialistien edustajiksi.

Ja tähän oppositioon alkoi kuulua vanhan vallan tukijoiden lisäksi myös kriittistä vasemmistoa. Teivainen lisää, että Moralesin hallinto myös kielsi joidenkin marxilaisten kansalaisjärjestöjen toimintaa.

– Näinhän se usein menee. Hallitusvalta johtaa tällaisiin ilmiöihin.

Vallankaappaus

Moralesin hallinto päättyi marraskuussa 2019, kun hän erosi presidentin virasta. Eroa edelsi aiemmin mainittu perustuslain vastainen ehdokkuus presidentinvaaleissa ja katulevottomuudet. Morales itse kutsui eroaan vallankaappaukseksi.

– Jossain mielessä se hyvin selkeästi oli vallankaappaus, Teivainen sanoo.

Joka tapauksessa vuoden aikana Moralesin väistyttyä MAS-puolue (liike kohti sosialismia) on uudistunut.

– Uusi presidentti Luis Arce on sanonut, että nyt on MAS 2.0. Nyt annamme nuorille tilaisuuden, emmekä vanhoille. Tässä on vähän hassua, että sekä presidentti että varapresidentti ovat Moralesin hallinnon entisiä ministereitä.

Uudistumisesta saattaa kertoa jotain se, että Arcen johdolla MAS keräsi enemmän ääniä kuin Morales vuonna 2019. Samalla se kertoi siitä, että enemmistö bolivialaisista kannattaa edelleen vuonna 2006 alkanutta muutosprosessia.

– Nämä vaalit osoittavat, että se tie, jonne silloin lähdettiin, siltä ei haluta kääntyä takaisin.

Tiellä pysymistä saattoi myös avittaa väliaikaishallinto omilla toimillaan. Esimerkiksi väliaikaishallinnon presidenttinä toiminut Jeanine Añez kantoi näyttävästi Raamatun presidentinpalatsiin, Teivainen sanoo.

– Väliaikaishallinnolla oli joidenkin mielestä äärioikeistolaiseksi luokiteltavissa oleva tapa puhua. Sekin sai joitakin äänestäjiä ajattelemaan, että jos MAS:n ympärillä oleva muutosprosessi kaatuu, ehkä vaihtoehto voi olla änkyräkonservatiivi-rasistit eikä suinkaan maltillisempi keskustalainen linja.

MAS:n ja Moralesin vuonna 2006 aloittaman muutoksen suuruutta kuvastaa hyvin Teivaisen kertoma anekdootti vierailustaan Boliviassa joulukuun 2005 presidentinvaalien jälkeen. Teivainen tapasi vierailunsa aikana uuden hallinnon edustajia eri ministeriöissä.

– Ministerienhuoneiden tauluissa oli vanhoja valkoisia äijiä, ja sitten yhtäkkiä ministerin penkillä istuu intiaanin näköinen nainen tai mies aika perinteisessä asussa. Hänen neuvonantajinaan on trotskilaisten opiskelija-aktivistien näköisiä poninhäntäjätkiä. Symbolinen muutos oli todella iso.

Nyt suureksi kysymykseksi tulee nousemaan, millaisen roolin Morales ottaa tai saa. Luis Arcea pidettiin Teivaisen mukaan Moralesin osoittamana ehdokkaana.

– Saa nyt nähdä, miten se menee. Mutta sitä Arce on korostanut, että nyt on nuorten aika astua kehiin. Vanhalle kaartille löytyy oma roolinsa, mutta hallitusvaltaan heitä ei nyt oteta. Tämä on se vahva viesti.

Vasemmiston paluu

Palataan lopuksi vielä jutun alussa mainittuun kokonaisuuteen eli Latinalaiseen Amerikkaan. Meksikossa valittiin vasemmistolainen presidentti Teivaista lainaten ensimmäistä kertaa ”pitkään, pitkään aikaan”, kun vuonna 2018 presidentinvaalit voitti Andrés Manuel López Obrador.

– Argentiinassa lyhyen oikeistokauden jälkeen vasemmisto tuli takaisin valtaan.

Tosin Argentiinassa oikeisto-vasemmisto-jako on Teivaisen mukaan hieman vaikeampi tehdä, etenkin eurooppalaisella mittapuulla.

Mutta esimerkiksi Kolumbiassa vasemmiston valtaannousua ei ole nähty, ja Brasiliassa valtaa pitää tunnetusti äärioikeistolainen presidentti Jair Bolsonaro.

Eli ei vasemmisto koko maanosaa ole lainausmerkeissä valloittamassa takaisin.

– Eihän se niin selkeä ole, kun 2000-luvun alussa puhuttiin vaaleanpunaisesta aallosta. Mutta ehkä väitteet siitä, että vasemmisto epäonnistui niin pahasti, että kansalaiset olisivat hylänneet sen, niin sellainen tarina ei kuulosta kauhean uskottavalta näiden vaalitulosten jälkeen, Teivainen sanoo.