Moni aktiivisen finanssipolitiikan kannattaja on päätynyt viime vuosina suosittelemaan kerta toisensa jälkeen talouspoliittisen elvytyksen jatkamista tai voimistamista. Tämän seurauksena elvytyksen kannattajille on jatkuvasti naljailtu, että onko sille elvytykselle olemassa mitään päätepistettä.
Tosiasiassa elvytyksen rajat ovat ilmeiset: finanssipolitiikan pitää olla elvyttävää niin kauan kuin taloudessa vallitsee selvä (negatiivinen) tuotantokuilu, eli toisin sanoen niin kauan kuin elvytyksellä voidaan selvästi kohentaa kokonaistuotantoa ja työllisyyttä ilman merkittävää inflaation kiihtymisen riskiä. Kun talous ei enää juuri toimi vajaakapasiteetilla ja kun vallitseva työttömyysaste ei ole enää rakenteellista työttömyysastetta korkeammalla tasolla, ei elvytystä enää tarvita.
Finanssipolitiikan liikkumatilan arviointia vaikeuttaa se, että monet vakiintuneet tavat arvioida tuotantokuilun syvyyttä tai rakenteellisen työttömyysasteen tasoa, ovat epäuskottavia. Esimerkiksi Euroopan komission tapaa arvioida talouden tuotantopotentiaalia on kritisoitu laajasti siitä, että arviot tuotantopotentiaalista ja tuotantokuilusta ovat heilahdelleet suhdanteiden mukana. Toisin sanoen laskusuhdanteessa myös tuotantopotentiaalin on arvioitu menneen rajusti alaspäin. Jos tämä olisi totta, elvytykselle ei olisi juuri tilaa edes taantumissa.
Niinpä talouden elvytysvaraa arvioitaessa on syytä katsoa ennen kaikkea suhdannekehityksestä kertovia indikaattoreita. Hyvänä peukalosääntönä voitaneen pitää sitä, että finanssipolitiikkaa on kiristettävä yleensä inflaation selvästi kiihtyessä.
Tämän lisäksi Suomen ja muiden itsenäisestä rahapolitiikasta luopuneiden valtioiden on syytä myös huolehtia siitä, että niiden julkinen velkaantumisaste säilyy samalla tasolla tai parempana kuin niiden verrokkimaissa keskimäärin. Muussa tapauksessa valtionlainojen korot saattavat nousta liiallisesti, jos keskuspankki kiristää rahapolitiikkaansa.
Minkä vuoksi sitten useampi kommentaattori on jatkuvasti vaatinut elvytystä viimeisen 13 vuoden aikana? Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä talouspoliittisen toimintaympäristön epävakaudesta, joka on heikentänyt kasvunäkymiä ja työllisyyttä toistuvasti viime vuosina.
Ensiksi maailmantalous ajautui finanssikriisiin, jota seurasi suoraan useita vuosia jatkunut eurokriisi. Näitä kriisejä taas on seurannut pitkittynyt heikon talouskasvun ja liian matalan inflaation ajanjakso, eli niin sanottu sekulaari stagnaatio. Sekulaarista stagnaatiosta ajauduttiin sitten suoraan koronapandemiaan.
Toistuvien kriisien ajanjaksoon sopii hyvin huonosti kireän finanssipolitiikan linja. Toisaalta esimerkiksi toista maailmansotaa seuranneina vuosikymmeninä kasvu oli jatkuvasti vahvaa ja työttömyys hyvin alhaista kaikkialla länsimaissa. Tällaisessa kontekstissa taas vastaavasti oli hyvät perusteet vaatia pidättyväistä finanssipolitiikkaa pitkään.
Elvytyksestä ei tule luopua vain sen vuoksi, että sitä olisi jo jonkin aikaa toteutettu. Finanssipolitiikka on viritettävä oikein kulloisessakin tilanteessa. Toisinaan se voi edellyttää sitoutumista myös pitempään elvytysperiodiin.
Kirjoittaja on valtiotieteiden tohtori ja poliittisen talouden tutkija, joka toimii tällä hetkellä opetusministerin erityisavustajana.
lehti 