Tuhannet perheet Venezuelan noin neljän miljoonan asukkaan pääkaupungissa Caracasissa ovat turvautuneet säästöihinsä tai ottaneet velkaa, jotta heidän kerrostaloonsa tulisi vettä. Keskellä maan pahinta talouskriisiä vuosisataan he ovat joutuneet maksamaan kaivojen kaivamisesta, sillä kaupungin vesijohdoista vesi on loppunut.
– Oli vaikeaa löytää rahaa, mutta se oli sen arvoista. Elämämme on muuttunut, kun olemme voineet sanoa hyvästit vesikanistereille, eläkkeelle jäänyt opettaja Cristina Hernández vakuuttaa. Hänen eläkkeensä on arvoltaan vain muutama euro kuukaudessa.
Kaivon perustaminen maksaa 15 000–25 000 dollaria (12 600–21 000 euroa) riippuen sen syvyydestä, maaperästä, rakennusurakan koosta ja pumppausjärjestelmästä. Kaivoista maksetaan ulkomaanvaluutalla eli Yhdysvaltain dollareilla. Venezuelan talous on käytännössä dollarisoitumassa, sillä maan oman valuutan bolivarin arvo heikkenee päivä päivältä.
– Onhan se kallista, mutta me puhumme nyt vedestä. Vain joitakin tuhansia litroja kerrallaan tuova säiliöauto maksoi meille 100 dollaria tuontikerralta. Emme voineet elää kokonaisia viikkoja ilman pisaraakaan Hidrocapitalilta, valtion vesiyhtiöltä, Ronny Castro sanoo. Castro saa nykyään vetensä kaivosta, jonka rakennuttivat neljässä vierekkäisessä talossa asuvat 76 perhettä.
Pohjavesiä otetaan käyttöön
Parin viime vuoden aikana Caracasin laaksoon ja sitä ympäröiville kukkuloille on kaivettu satoja uusia vesikaivoja sekä kunnostettu vanhoja. Useimmiten vailla virallista lupaa toimivien kaivojen lukumäärää ei tiedä kukaan, mutta arviot vaihtelevat muutamasta sadasta useisiin tuhansiin.
– Uudet ja vanhat yhtiöt poraavat kaivoja. Sitä tekevät myös yritykset, joiden omistajat ovat työskennelleet öljyteollisuudessa. Heille vesikaivon poraaminen on lastenleikkiä, insinööri José Manuel Garcia kertoo.
Noin sadan neliökilometrin laajuinen Caracasin laakso sijaitsee yli 900 metriä merenpinnan yläpuolella. Sillä on rikkaat pohjavesivarannot, joita ruokkivat sateiden lisäksi Avila-vuoren rinteiltä valuvat vedet.
– Runsaita pohjavesiä ei juurikaan hyödynnetty ennen 1960-lukua. Nyt niitä pumppaavat sangen kaoottiseen tapaan kansalaiset, joille valtio ei ole onnistunut järjestämään tätä palvelua, sanoo Hidrocapitalia vuosina 1992–1999 johtanut José Maria De Viana.
Myös vauraat alueet kärsivät
Vedenpuute on jo vuosikymmeniä ollut ongelma kukkuloiden suurissa hökkelikylissä, joissa Caracasin köyhät elävät. Vesijohtojen niihin saaminen on ollut työn takana.
Itse kaupungissa vesijohtojen puute ei ole vaivannut, ei etenkään keski- ja yläluokan asuttamilla laakson parhailla alueilla. Tällä vuosituhannella tilanne on kuitenkin vähitellen heikentynyt ja viimeisen viiden vuoden aikana ankarasta veden vähyydestä on tullut ongelma myös vauraammilla alueilla.
Vettä on, mutta se on väärässä paikassa
Venezuelassa sinänsä on yllin kyllin vettä. Maassa on tuhat jokea, joista yli puolet on huomattavan pitkiä. Venezuela kuuluu maailman kahdenkymmenen runsasvetisimmän maan joukkoon: henkeä kohden vettä on noin 41 000 kuutiometriä vuodessa eli yhtä paljon kuin Brasiliassa.
Useimmat näistä pintaveden lähteistä kuitenkin sijaitsevat maan eteläosassa, enimmäkseen Orinocon jokialtaassa. Orinoco on maailman kolmanneksi suurin joki Amazonin ja Kongon jälkeen.
Yli 80 prosenttia Venezuelan 28 miljoonasta asukkaasta sen sijaan elää maan pohjois- ja länsiosassa Karibianmeren rannoilla. Sieltä löytyy vain viisi prosenttia Venezuelan makeista vesistä.
Eriarvoisuus kasvaa
Vesi Caracasin putkiin johdetaan tekoaltaista, joista suurin peittää 7 000 hehtaaria Orinocon pohjoistasangolla. Altaat sijaitsevat satoja metrejä kaupunkia alempana, ja niiden Caracasiin siirtäminen vaatii 200 pumppausasemaa, 14 käsittelylaitosta ja kilometrikaupalla putkistoja.
Tämä vesijohtoverkosto on kallis ja kaiken aikaa rapautuva. Uusimista vaativan laitteiston vuoksi nykyään vain puolet vielä viime vuosituhannen lopussa kaupunkiin virranneesta vedestä saavuttaa Caracasin. Valtio ei pysty täyttämään vuonna 1999 laaditun perustuslain säätämää velvoitetta taata välttämättömät peruspalvelut joka taloudelle.
Yksityisten vesikaivojen lisääntyminen ilmentää paitsi julkisen palvelun tosiasiallista yksityistämistä, myös kansalaisten eriarvoisuuden kasvua. Joillakin on varaa kaivoihin, enemmistöllä ei. Rikkaimpien asuttamilla alueilla kaupunki myös saattaa kustantaa kaivojen kaivamisen, ja asukkaat joutuvat maksamaan vain ylläpidosta.
lehti 